Singapore- Helsinki

Tiistaina istuin 20 tuntia lentokoneissa, jotka eivät vieneet uuteen maahan tai uuteen kaupunkiin, ei uuteen kulttuuriin, eikä uusien ihmisten luo, vaan KOTIIN. Ilmeisesti oli aikakin, sillä olen tässä kaksi päivää yrittänyt saada päähäni, miltä näyttää 20 euron seteli?! Puolityhjillä lennoilla oli kyllä lähes ilo matkustaa; jokaiselle matkustajalle oli tarjolla noin neljä istumapaikkaa. Paljon on muitakin asioita opeteltavana valuutan lisäksi; neljään kuukauteen en ole pessyt itse pyykkejäni, tehnyt itse ruokaa, vaihtanut itse lakanoita tai siivonnut itse. Onneksi vielä on aikaa muutaman viikon joululoman verran syödä mummon ja äitin ruokia ja totutella ajatukseen itse itsensä elättämisestä :)

Syyskuun alussa matkaan lähtiessäni olin varma, että neljän kuukauden jälkeen tulisin olemaan aivan poikki reppu- elämään, mutta nyt on kyllä todettava, että väärässä olin. Vaikka aika ajoin melko kovallakin sykkeellä paikasta toiseen reissasin, en myönnä olevani väsynyt aikaerorasitusta lukuun ottamatta. Kotiin paluu oli siltikin ihanaa. Erityisesti, kun vastassa oli valkoinen Suomi, sirkus- aakkosia, ruisleipää, maitoa, sauna, Emmi sekä Eka. 

Kyllähän tämä kaikki kylmiä väreitä neljän kuukauden jälkeen aiheuttaa. Pääsee kävelemään oman lintukodon kaduille, missä kukaan ei tuijota enkä ole yhtään erityinen! Eräs reissu-tuttavuus tosin totesi, että sinä olet Tanja aika ruskea; ihmiset saattavat käyttäytyä rasistisesti sinua kohtaan Suomessa. Saa nähdä, huutavako itä- Helsingin juopot metrossa, että mene mulatti sinne mistä olet tullutkin, äläkä siipeile täällä meidän verorahoilla!

Neljään kuukauteen mahtui kahdeksan uutta maata, 13 lentoa, 18 lauttamatkaa, lukemattomia loputtoman tuntuisia bussimatkoja, kymmeniä uusia ystäviä, yhtä monta "turvallista loppumatkaa"- erohalausta sekä kaikki tunteet ilosta ja riemusta itkuun ja ahdistukseen. Vähällä rahalla reppu selässä matkustaminen on paljon myös mukavuusalueen ulkopuolella sinnittelyä, eikä ihan pelkkää perinteistä lomailua. Aika monta kertaa ajattelin, että päästäisin itseni niin paljon helpommalla olemalla tällä hetkellä ihan vaan töissä ja siinä turvallisessa oravanpyörässä. Niin monta kertaa pelkäsin kuollakseni bussi-, lautta- ja junamatkoilla, ettei vr:n myöhästyvistä junista tee hetkeen mieli valittaa. Heräsin viime yönä Finnairin koneesta sanoihin "Ladies and Gentlemen, welcome to Helsinki!" ja ajattelin, että perkele! Kaikista koitoksista taidettiin selvitä! 

Järjesteltäviä asioita asumisen, uuden koulun, uuden työn ja kaiken muun osalta on niin paljon, ettei aivokapasiteetti millään riitä vielä käsittelemään näitä avoimia kysymyksiä, ensin joululomalle! Tämän hetkiset ongelmat liittyvät siihen, että ulkona on puoli metriä lunta ja repussa vain sandaaleita?! Nyt kuuntelen jetlageissa joululauluja ja yritän haalia kasaan tarpeeksi vaatteita päästäkseni lääkärin vastaanotolle toivottavasti kuulemaan, että lavantauti on poistunut elimistöstäsi Tanja! 

Vaikka blogin perimmäinen tarkoitus oli läheisten mielenterveyden säilyttäminen, onhan tämä totta puhuen näytellyt suurta roolia myös oman mielenterveyden säilyttämisessä. Kiitos teille matkaseuralaiset, nauttikaa Joulusta, kavereista ja suomalaisesta puhtaasta ruuasta :) 

With Love, Tanja

Ubud- Legian

Ubudissa oli jälleen vuorossa jäätävän kipeiden reisilihasten palauttelua. Ensimmäisen yön olin päällisin puolin aika hienon näköisessä hotellissa, mutta ei ollut kakku aivan yhtä kaunis sisältä tässä tapauksessa. Huoneen lattiat, pöydät ja lopulta myös sänky kuhisi muurahaisia, eikä huoneessa ollut pienen yölampun lisäksi valoa muualla kuin vessassa... Päiväsaikaan ei ongelmaa, mutta kuuden jälkeen illalla ei sitten paljon kirjaa luettu tai ristikoita täytelty. Muurahaiset muutaman dollarin huoneessa kuuluu asiaan, mutta koska majapaikka oli 20 kertaa kalliimpi, päätin olla hankala ja valittaa. Täti tuli sitten lakaisemaan muurahaiset lattialta ulkorappusille (mikä ei todellakaan ollut ratkaisu ongelmaan) ja sanoi, että voidaan repiä tästä yövalosta tämä varjostin irti. Joo, no antaahan olla. Aamulla niistin muurahaiset nenästä ja vaihdoin majapaikkaa.

Kaksi päivää puntaroin Ubudissa, uskallanko mennä Monkey Forestin temppeli-alueelle, joka on (fiksuimmat ehkä jo nimestä päättelivätkin) täynnä apinoita. Kambodzalaisen apinan hyökkäysyritykset tahrasivat hivenen apinoiden mainetta, enkä tapahtuneen jälkeen ole nauttinut yhtään apinoiden näkemisestä (joita Ubudissa juoksenteli joka paikassa!). Muutaman päivän lueskelin netistä ihmisten kokemuksia Ubudin Monkey Forestista ja valitettavan moni kirjoitti apinoiden olleen aggressiivisia. Kahden päivän jälkeen kuitenkin seisoin temppeli-alueen portilla kysellen henkilökunnalta, että purevatko nuo apinat minua. Eivät kuulema pure, jos en koske heihin. No en varmasti koske, mutta lupaatteko etteivät he koske minuun?! Päätin voittaa pelkoni ja menin sisälle, mutta ei se kyllä hauskaa ollut...  Siinä pelossa, että joku sadoista ympärilläni olevista apinoista mahdollisesti purisi minua, seurasin henkilökuntaan kuuluvaa siivoaja- setää koko 20 minuuttia, jonka puistossa vietin. Temppeleille asti en koskaan päässyt, sillä henkilökunnan setä ei ollut matkalla siihen suuntaan :) Sittenhän se tapahtuikin, että äiti- apina kävi puraisemassa erästä miestä nilkasta, koska tämä oli mennyt liian lähelle hänen jälkikasvuaan. Onnea vaan rabieksen johdosta, minäpä tästä lähdenkin lounaalle, niin paljon tullut jo noita temppeleitä nähtyä... :)

Tiistaina tultiin muutaman sveitsiläisen pojan kanssa vuoristoisesta Ubudista rannalle Legianiin. Päivät Legianissa ovat pitäneet sisällään aamulenkkejä rannalla, auringossa makaamista, joululahjojen shoppailua ja hierontoja. Vaikka kotiinpaluulle ei vielä haluaisia uhrata ajatuksia, mieli alkaa väkisinkin jo orientoitua viiden päivän päästä (!!!) koittavaan paluulentoon. Tuntuu ihmeelliseltä, ettei enää tarvitse (jos niin voi sanoa...) suunnitella jatkoreittiä, ei varata bussilippuja seuraaviin kaupunkeihin, ei selailla hostelleja Lonely Planetista... olla vaan passiivisena ja odottaa. Vähän väliä käy mielessä, että onko jotain unohtunut tehdä. Ei, mitään järjesteltäviä asioita seuraaville päiville ei enää ole! Ihan voi rauhassa maata hieronnassa tai rannalla. Kerta kaikkiaan kolme päivää lomaa :) Tätähän se loma suurimmalle osalle ihmisistä on, tekevät tätä kaksi viikkoa? Syövät, ostavat tuliaisia, makaavat rannalla ja odottavat lentoa kotiin.

 Vielä yksi päivä pakettimatkalaisen arkea ennen lentoa Singaporeen!

Amed- Ubud

Perjantaina ilta- kuudelta menin sänkyyn pyörimään ja odottelemaan unta siinä toivossa, että ehtisin vähän nukkua ennen Agungille lähtöä. Kun viimein sain unen päästä kiinni, hostellin poika koputteli oveen ja varmistellakseen varustustani trekille. "Onko sinulla Tanja takki? Entäs hyvät kengät? Onko vettä?" On, on ja on; voinko nyt jatkaa unia?!

Matkalla Amedista Agungin juurelle otettiin kyytiin paikallinen opas-poika. Muiden kuin näiden virallisten oppaiden käyttö ei ole sallittua niin kun ei vuorelle kiipeäminen ilman opastakaan. Jälkimmäinen ei kyllä olisi tullut mieleenkään. Puoli kahden aikaan yöllä laitettiin suorituskyky ensimmäisen kerran tositestiin sairastelun jälkeen ja varsin mallikkaastihan se meni! Vaikka eihän se hyisessä kylmyydessä veren maku suussa kiipeäminen mukavaa ole. Ei todellakaan. Jostain syystä sitä vaan on päästävä tekemään. Muistan, kun armeijassa mietin, että täältä pois päästyäni en aio enää ikinä vapaaehtoisesti kärsiä kylmyydestä.Mutta taas oltiin tähtitaivaan alla vuoren rinteellä, räkä poskella, paita hiestä märkänä, hampaat kalisten... Nousu oli jyrkkä ja melko haastava, enemmän kiipeämistä kuin kävelemistä. Yöllä pimeän aikaan kiipeäminen tekee urakasta luultavasti henkisesti vähän helpomman, sillä otsalamppu mahdollistaa näkyvyyden vain metrin verran eteenpäin, eikä koko totuus; silmän kantamattomiin jatkuva jyrkänne, paljastu laisinkaan. Aina voit ajatella, että kun tälle tasanteelle saan itseni pungerrettua, saatetaan olla huipulla :) Ai, ei oltukaan. No ehkä seuraavan kallion seinämän jälkeen! No nyt ei ainakaan kaukana enää voida olla!

Tuuli vuorella oli säätiedotustermejä käyttäen erittäin navakka! Välillä oli tarrattava kallion lohkareista kiinni kaksin käsin, ettei tuuli vie mukanaan. Tunteja jatkuva kiipeäminen tekee kävelemisestä sen näköistä ja tuntuista, kun olisi ottamassa ensi- askeleita, joten tuulen ei tarvitse olla kovakaan kaataakseen uupuneen kiipeilijän. Yllätykseksi huippu saavutettiin tunti etuajassa, mikä tarkoitti auringonnousun odottelua ja kovaa yritystä pitää itsensä lämpimänä. Vaikka lämpimien vaatteiden kantaminen Aasiassa suurimman osan aikaa onkin turhaa, mahdollisuutta vaihtaa hikinen paita kuivaan merinovillaiseen pooloon tuulisella huipulla tulee arvostettua todella korkealle.

Eikä tietenkään paikkaa, missä ei henkiä muistettaisi... Vuoren huipulle oli asetettu kultaisia patsaita, joiden eteen opas polvistui joikailemaan ja jätti hengille suklaapatukan. Joka paikka on Indonesiassakin täynnä henkien pieniä taloja, joihin paikalliset kantavat monta kertaa päivässä ruokaa. Voisi kuvitella, että jos se riisi on aina koskemattomana henkien ruokakupissa viedessäsi tilalle uutta, että ehkä henget eivät tykkää riisistä? Eivätkö nämä ihmiset koskaan kyseenalaista henkien olemassaoloa, kun suklaapatukat ja leivän palat kerta toisensa jälkeen homehtuvat henkien lautasille? :) Aktiivisten tulivuorien kraatereihin paikalliset heittävät eläviä vuohia ja muita eläimiä pitääkseen henget hyvällä tuulella ja välttääkseen purkaukset. Luojan kiitos Agung ei ole enää aktiivinen ja selvittiin pelkällä suklaapatukalla...

Nyt on palauteltu kipeitä lihaksia muutama päivä Ubudissa; vatsallaan nukkuminen ei ole vielä toistaiseksi ollut mahdollista kosketusherkkien reisien vuoksi :)

Lovina- Amed

Mount Ijenin sumuisen valloituksen jälkeen jatkettiin Olivian kanssa Balin pohjoisrannikolle, Lovinaan. Kolmena päivänä istuttiin lähemmäs 30 tuntia bussissa heräten öisin kahden jälkeen kiipeämisurakalle, joten kuluneet päivät olivat melko rankkoja niin henkisesti kuin fyysisestikin. Matkalla Lovinaan päätettiin, että seuraavaksi kahdeksi yöksi emme kelpuuta kuin majapaikat ilmastoinnilla, kuumalla suihkulla ja uima- altaalla. Päätöksessämme pysyttiin.

Myös "keskiviikkona ei sitten kyllä tehä yhtään mitään järkevää"- päätöksessä pysyttiin hienosti. Nukuttiin pitkään, maattiin uima-altaalla, käytiin syömässä ja maattiin taas uima-altaalla. Illalla käytiin elvyttämässä jumiutuneita lihaksia hieronnassa, jonka aikana itikka puri minua kolme kertaa silmään; yläluomeen, alaluomeen ja silmän alle. Silmän iho on niin herkkä, ettei puremat olleet tavallisia punaisen värisiä, vaan sinisiä mustelman näköisiä. Näytin hieronnan jälkeen nakkikioskin jonossa etuilleelta, mutta en onnneksi tuntenut samoin :) Miksi ei otettu kuvaa!?

Keskiviikkona haarauduttiin Olivian kanssa omille teillemme; toinen länteen, toinen itään. Olin itärannikolla pienessä kylässä, Amedissa, jo aikaisin aamulla, joten minulla oli hyvin aikaa selvitellä miten ja mistä pääsen kiipeämään Balin korkeimmalle vuorelle, Gunung Agungille. Kyllä äiti, tämä on nyt viimeinen vuoren valloitus. Ja kyllä, tiedän etten ole vielä täysin terve (jos olen sitä ikinä ollutkaan) ja olen varovainen :) Kyyti ja opashan järjestyy kun lyö rahaa tiskiin, mutta hinnan sopivaksi saaminen vähävaraiselle vaati 75 minuutin neuvottelun teekupposen ääressä.

Amed on pieni kylän pahanen meren rannassa, jossa ei itsessään paljon nähtävää ole. Meren rannalla paikalliset naiset kuivattelee suolaa merivedestä ja miehet kalastaa auringonlaskuun asti. Nätti kylä vuorten juurella ja on muuten yksi lämpötilaltaan kuumimmista paikoista koko reissun aikana! Vaikka vuoret ihan tässä äärellään ovatkin, ei ole raikkaasta vuoristo-ilmasta tietoakaan tässä hornan kattilassa. Ihan joutuu itse auringon lapsikin viettämään siestaa keskipäivän kuumuutta paetakseen. Illalla kävin syömässä naapurin tädin ravintolassa ja sovin kylän miehen kanssa, että aamulla mennään mopolla vuorille katsomaan temppelit ja ajetaan vain pieniä ja nättejä vuoriston maaseudun teitä. Oli puhetta siitä, osaanko minä ajaa mopoa ja siihen vastauksena katseltiinkin facebookista minun ja isin mopoista kuvia : ) Että voi kuule kyllä osaan ajaa mopoa! Mutta tämän teidän liikennekäyttäytymisen hallitseminen onkin jo ihan toinen juttu… Kaksi ranskalaista tyttöä samasta hostellista lensikin eilen aamulla mopon selästä asfaltin pintaan ja ei kyllä ollut kaunista katseltavaa tyttöjen iho tänään aamupalalla. Nukkuminen oli ollut ihan mahdotonta, koska iho on auki joka puolelta kehoa. Ei käy kateeksi niiden haavojen hoitoa tässä helteessä ja baktreerimäärässä… 

Temppelit alkaa olla aika nähty, mutta nämä perjantain moporetkellä vierailemani temppelit todella yllättivät positiivisesti. Entinen kuningas, (pakko kertoa nimi, koska se on niin älytön) Anak Agung Agung Anglurah Ketut Karangasem, tykkäsi puutarhoista ja vedestä, joten hän rakennutti muutamat vesipalatsit Amedin lähistölle. Ja ne oli kyllä hienoja! Niinkun luontokin vuoriston maaseudulla... voi että. Komeat oli maisemat mutkateitä mopon selässä kurvaillessa.

Ensi yönä kahdeltatoista kohti Gunung Agungin tarjoamaa hikistä urakkaa, joten banaania taskuihin ja pää tyynyyn muutamaksi tunniksi :)

Bromo- Lovina

Ihan ensi kättelyssä on todettava (ja samalla koputettava puuta), että yli viikko ollaan nyt menty ilman lääkkeitä kärsimättä minkäänlaisista oireista! Kerrassaan meillä on alkanut lavantaudin kanssa synkkaamaan tässä yhdessä matkaa tehdessä; minä en ole ärsyttänyt lavantautia syömällä vääriä asioita, eikä lavantauti minua!

Sunnuntaina alkoi rankka kolmen päivän bussimatkustaminen. Täydellä minibussilla lähdettiin Yogyakartasta aamulla ja perillä Bromo-vuoren juurella oltiin illalla yhdeksältä. Kuten jo monesti todettu, ei mene Aasiassa nämä bussimatkat yleensä ihan käsikirjoituksen mukaan. Tällä kertaa poimimme niin ikään Bromolle matkalla olleen, pimeän tien varteen hajonneen bussin matkustajia ja tavaroita kyytiin saadaksemme asiaan kuuluvaa viivästystä ja häslinkiä matkan tekoon. Viimein monien mutkien jälkeen pääsimme majapaikkaan painaaksemme pään tyynyyn kolmeksi tunniksi ennen aamuöistä vuorille kapuamista. Ja eihän se kesken unien herääminen taaskaan paljon harmittanut auringonnousua ja savuavaa Bromo-tulivuorta katsellessa. Voi että sentään maailmasta löytyy hienoja paikkoja! Käveltiin sveitsiläisen reissukaverin, Olivian, kanssa vuoriston maaseudulla (totta puhuen käveltiin maaseudulla koska eksyttiin :D Eksyminen kuitenkin kannatti; nähtiin hienoja paikkoja ja paikalliset kylän miehet veivät mopolla eksyneet lampaat lopulta laumansa luokse) ja enpä ole paljon kuvauksellisempia paikkoja aiemmin eläessäni nähnyt.

Bromo oli ehdottomasti päivän matkustamisen arvoinen. Aamureippailun jälkeen istahdettiin jälleen minibussiin ja suunnattiin seuraavaa vuorta, Mount Ijeniä, kohti. Maanantai oli täydellisesti toisinto sunnuntaista; aamuvarhaisesta auringonlaskuun saakka pomppivassa ja rämisevässä bussissa. Majapaikka Mount Ijenin juurella ei tosin ollut ihan samaa luokkaa kuin edellisenä yönä... Ensimmäinen meille annettu huone kuhisi muurahaisia. Pyydettiin, josko heillä olisi antaa meille jokin vähemmän eloisa huone ja saatiinkiin aluksi lupaavalta vaikuttava muurahaisvapaa paikka yöpyä. Tilalle kuitenkin saatiin torakoita ja aamulla vessan lattialla oli isoin koskaan näkemäni sammakko. Kuultiin jo maanantai- aamuna, että Ijenin majapaikassa meillä olisi mahdollista saada lämmintä vettä suihkusta ja odotettiin tuota hetkeä koko päivä kuin kuuta nousevaa. Lämmin vesi nousee arvoon arvaamattomaan, kun sijaintina on korkeat vuoristokylät viileine ilmastoineen. No, suihkun päällä olikin laite, joka yleensä on merkki lämpimästä vedestä. Veden lämmitin toimi kaasulla, jonka käyttöä pitkän taistelun jälkeen henkilökuntaan kuuluva mies tuli ohjeistamaan. Kaikki laitteeseen kuuluvat napit olivat irronneet ja muovinen etupaneeli tuli irroittaa päästäkseen käsiksi ruosteisiin vipuihin. Olisihan meidän se pitänyt tajuta?! :) Mietittiin, että kuinkahan turvallista peseytymistä tämä mahtaa olla kaasuliekin lepattaessa suihkun yläpuolella. Kun laite sitten kaksi kertaa räjähti niin, että lieskat löivät muovisen kuvun alta kattoon asti, tultiin siihen tulokseen, että peseytyminen on yliarvostettua. Säästettiin mieluummin henkemme.

Yöllä herätys oli tuttuun tapaan kolmelta ja hostellin respassa odotti herkku- aamiainen henkilökohtaisessa pahvirasiassa. Paahtoleipä ja hilloa pienessä minigrip- pussissa. Hyvin ravittuna sitten Ijen- vuorta kohti... Ijen- tulivuoren kraateri on kuuluisa sen keltaisesta rikki-kivestä ja turkoosista järvestä. Joka aamu joukko paikallisia miehiä kiipeää vuorelle ja laskeutuu alas kraateriin kaivamaan keltaisia kiven murikoita kantaen niitä myöhemmin alas vuorelta. Tiistai- aamuna tapahtui kuitenkin se, mitä ei koskaan rankan kiipeämisen jälkeen toivoisi tapahtuvan; ylhäällä oli niin sankka sumu, että eteensä ei nähnyt metriä enempää. Tyrmäävän kaunis kraateri oli kyllä siinä edessämme, mutta aika kylmäksi se tällä kertaa jätti. Eikä sumun hälvenemistä voinut jäädä tuntia kauemmin odottelemaan, sillä olihan kiiruhdettava kolmanneksi päiväksi bussiin istumaan :)     Tuolla kiipeämisellä ei siis saavutettu tällä kertaa käytännössä mitään. Kiva oli kuitenkin hikoilla!

Yogyakarta

Epäilyksistä huolimatta Yogyakarta on osoittautunut hyvin viihtyisäksi kaupungiksi. Ruotsalainen poika Pangandaranissa sanoi, että kaupunki on iso, muttei tunnu siltä ja oli aivan täysin oikeassa. Kaupungissa on miljoonia asukkaita, mutta silti keskusta on rauhallinen eikä liikennekaaoksesta ole tietoakaan. Hostellin (jonka sisäpihalta löytyy huge bonus; uima-allas!) hyvän sijainnin ansiosta pääkadulle, mistä löytää kaiken tarvittavan, on kävelymatka ja se jos mikä helpottaa kaupunkielämää. Rattoisat kolme päivää siis Yogyassa! Jes! Indonesiassa on myös hyviä kaupunkeja!

Lauantaina kävin ihmettelemässä auringonnousua Merapi tulivuoren juurella. Merapi on Indonesian aktiivisin tulivuori ja purkautuu säännöllisesti, viimeksi tasan kaksi vuotta sitten.  Tulivuoren juurella sijaitsevasta kylästä jatkoin matkaa korkeammalle paikallisen kawasaki- kuskin kyydissä; ihan kävi aamujumpasta mopon kyydissä pysyminen vuoren rinteillä. Teistä, tai edes poluista ei ollut tietoakaan. Tuon reitin ajamiseen ei itselleni olisi varmaan päivä riittänyt…  Paikallinen mies näytti mm. entisen kotinsa ja lapsiensa koulun rauniot, jotka molemmat tuhoutuivat täysin vuoden 2010 purkauksessa. Yhden talon raunioihin oli kasattu esineitä, joita kylästä löytyi Merapin edellisen purkauksen jälkeen; esimerkiksi lasipullot eivät särkyneet, vaan sulivat. Sulaneita esineitä katsellessa se tosiasia iski tajuntaan, että ihmiset ja eläimet ovat kuolleet kuuman laavan polttavan tuhkan alle… Mahtaakohan olla hirveämpää tapaa kuolla? Uusia taloja ei ole rakennettu enää samoille korkeuksille, mutta vuoren rinteelle joka tapauksessa siten, että koko kylä on jälleen evakuoitava seuraavan purkauksen sattuessa. Ai miksikö ihmiset silti haluavat asua Merapin juurella? No hei, koska siellä asuu hyviä henkiä ja tulivuoren saa kyllä pysymään rauhallisena sopivilla lahjuksilla ja uhrauksilla... Ilmeisesti eivät ole lahjukset miellyttäneet henkiä; vuodesta 1548 tähän päivään Merapi on purkautunut n. 70 kertaa.

En todellakaan lähde mopon kyytiin, joka ei mätsää vaatteisiin!

Kiinnostun aina enemmän luonnon omista ihmeellisyyksistä, kuin ihmisen rakentamista temppeleistä tai palatseista. Kävin kuitenkin iltapäivällä katsomassa Kraton- palatsikompleksia, joka on kaupungin suurin nähtävyys. Ihmiset ympäri Indonesiaa tulevat ihmettelemään Kratonia isoina turistiryhminä, joiden sadat bussit näyttivät odottavan retkeläisiään parkkipaikalla. Itselleni paikka oli (kuten osasin odottaakin) aitaus, jonka sisällä oli paljon rakennuksia SEKÄ indonesialaisia ihmisiä, arvatenkin pienemmistä kylistä, jotka juoksivat perässäni pyytäen saada ottaa valokuvia! Tytöt sekä pojat, miehet sekä naiset. Apua! Miksi? Ladatkaa netistä vaaleaihoisen ihmisen kuva!? Istahdin hetkeksi katsomaan spektaakkelimaista musiikkiesitystä (alueella asuvat ihmiset soittivat hidastempoista musiikkia ja yksi miehistä joikasi mikrofoniin), kun eräs huivipäinen paikallinen nainen istahti viereeni, toi posken vasten poskea ja otti valokuvan nokialaisella kännykällään. Sen enempiä lupaa kyselemättä! Hän jäi istumaan viereeni ja näin sivusilmällä kun hän räpsi lisää kuvia minusta. Oli kyllä sen verran kivikautinen kännykkä, että epäilemättä olivat melko rakeisia otoksia. Puoli tuntia näiden paikallisten turistilaumojen keskellä riitti minulle.

Aamulla kohti seuraavaa kukkulaa, Mount Bromoa!