Matkalla Amedista Agungin juurelle otettiin kyytiin paikallinen opas-poika. Muiden kuin näiden virallisten oppaiden käyttö ei ole sallittua niin kun ei vuorelle kiipeäminen ilman opastakaan. Jälkimmäinen ei kyllä olisi tullut mieleenkään. Puoli kahden aikaan yöllä laitettiin suorituskyky ensimmäisen kerran tositestiin sairastelun jälkeen ja varsin mallikkaastihan se meni! Vaikka eihän se hyisessä kylmyydessä veren maku suussa kiipeäminen mukavaa ole. Ei todellakaan. Jostain syystä sitä vaan on päästävä tekemään. Muistan, kun armeijassa mietin, että täältä pois päästyäni en aio enää ikinä vapaaehtoisesti kärsiä kylmyydestä.Mutta taas oltiin tähtitaivaan alla vuoren rinteellä, räkä poskella, paita hiestä märkänä, hampaat kalisten... Nousu oli jyrkkä ja melko haastava, enemmän kiipeämistä kuin kävelemistä. Yöllä pimeän aikaan kiipeäminen tekee urakasta luultavasti henkisesti vähän helpomman, sillä otsalamppu mahdollistaa näkyvyyden vain metrin verran eteenpäin, eikä koko totuus; silmän kantamattomiin jatkuva jyrkänne, paljastu laisinkaan. Aina voit ajatella, että kun tälle tasanteelle saan itseni pungerrettua, saatetaan olla huipulla :) Ai, ei oltukaan. No ehkä seuraavan kallion seinämän jälkeen! No nyt ei ainakaan kaukana enää voida olla!
Tuuli vuorella oli säätiedotustermejä käyttäen erittäin navakka! Välillä oli tarrattava kallion lohkareista kiinni kaksin käsin, ettei tuuli vie mukanaan. Tunteja jatkuva kiipeäminen tekee kävelemisestä sen näköistä ja tuntuista, kun olisi ottamassa ensi- askeleita, joten tuulen ei tarvitse olla kovakaan kaataakseen uupuneen kiipeilijän. Yllätykseksi huippu saavutettiin tunti etuajassa, mikä tarkoitti auringonnousun odottelua ja kovaa yritystä pitää itsensä lämpimänä. Vaikka lämpimien vaatteiden kantaminen Aasiassa suurimman osan aikaa onkin turhaa, mahdollisuutta vaihtaa hikinen paita kuivaan merinovillaiseen pooloon tuulisella huipulla tulee arvostettua todella korkealle.
Eikä tietenkään paikkaa, missä ei henkiä muistettaisi... Vuoren huipulle oli asetettu kultaisia patsaita, joiden eteen opas polvistui joikailemaan ja jätti hengille suklaapatukan. Joka paikka on Indonesiassakin täynnä henkien pieniä taloja, joihin paikalliset kantavat monta kertaa päivässä ruokaa. Voisi kuvitella, että jos se riisi on aina koskemattomana henkien ruokakupissa viedessäsi tilalle uutta, että ehkä henget eivät tykkää riisistä? Eivätkö nämä ihmiset koskaan kyseenalaista henkien olemassaoloa, kun suklaapatukat ja leivän palat kerta toisensa jälkeen homehtuvat henkien lautasille? :) Aktiivisten tulivuorien kraatereihin paikalliset heittävät eläviä vuohia ja muita eläimiä pitääkseen henget hyvällä tuulella ja välttääkseen purkaukset. Luojan kiitos Agung ei ole enää aktiivinen ja selvittiin pelkällä suklaapatukalla...
Nyt on palauteltu kipeitä lihaksia muutama päivä Ubudissa; vatsallaan nukkuminen ei ole vielä toistaiseksi ollut mahdollista kosketusherkkien reisien vuoksi :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti