Pangandaran- Yogyakarta

Tiistaina viimeinkin päädyin kaupunkiin, jossa ilmaa pystyi hengittämään ilman filtteriä, tien yli pääsi odottamatta kymmentä minuuttia ja ihmiset olivat kiireettömiä ja ystävällisiä.  Majapaikassa oli muitakin reppureissaajia ja ilmapiiri oli kuin olisi toiseen kotiin tullut; tuskin 150 senttinen topakka täti laittoi reissaajille aamupalan, pesi pyykit ja kutsui jokaista omalla nimellään kuin omia lapsiaan. Guesthouse ei turhaan ollut Lonely Planetin Top Choice.

Pangandaran

Pangandaranissa on paljon rantaviivaa, mutta rannat eivät ole kovinkaan hyvin hoidettuja ja paikka on enemmän paikallisten kuin turistien suosiossa. Kuolleiden kalojen väliin ei tehnyt mieli pyyhettä leväyttää ja käydä auringon ottoon. Keskiviikkona kävin kaupungin, tai ennemminkin kylän, ulkopuolella maaseudulla. Riisipeltojen välissä on ihania pieniä kyläyhteisöjä, joissa ei paljon päivän politiikka mieltä paina. Poikkeuksetta näissä pienissä kylissä ihmiset ovat todella tyytyväisen näköisiä ja vilpittömiä. Näiden ihmisten touhuja katsellessa voi hyvin allekirjoittaa väittämän, ettei se ole raha ja materia, joka onnen tuo. Hektisestä oravanpyörästä ei näissä kylissä kärsitä; päivän tavoitteena on kiivetä kookospähkinät ja papaijat puista ja pitää asukkaat leivässä.

Vuonna 2006 tsunami huuhtaisi Pangandarin alleen ja rantaviiva on vieläkin täynnä talojen raunioita. Sen verran hyökyaallosta otettiin opiksi, ettei taloja ole enää rakennettu ihan kiinni rantaan ja evakuointi-suunnasta ilmoittavia kylttejä on katujen varrella sadan metrin välein. 

Ilmankos ei ollut rannalla tungosta.

Torstaina neljän muun reissulaisen kanssa lähdettiin minibussilla ja junalla Yogyakartaan. Junat (niin kun bussitkin) ovat aina tupaten täynnä kaupustelijoita, joten uusien matkustajien on lähes mahdotonta survoutua pysäkeiltä kyytiin, sillä keskikäytävä on kaupustelijoiden valloittama. Eikö se olisi toimivampi systeemi, jos kaupustelijat olisivat pysäkeillä rivissä ja jotain haluavat voisivat käydä heidän kanssaan kauppaa tekemässä?! Suurin osa myy tottakai ruokaa. Kantavat päänsä päällä isoja astioita, joissa makaa lämpimässä seisoneita paistettuja kanoja tai muuta lihaa. Halvalla heiltä kyllä lavantaudin saisi kenellä sitä ei vielä ole : ) Toiset myy muovipusseihin tehtyjä juomia; pinkkejä, neonvihreitä, violetteja. Lisä-aineettomia varmasti! Sitten löytyy kaikenlaisen tavaran myyjiä, jotka kulkevat keskikäytävää pitkin ja heittävät ihmisten syliin tarroja, kampoja, avaimenperiä, soppakauhoja, kirjoja, laukkuja… Hetken päästä he kävelevät samaa reittiä takaisin keräten tavarat takaisin muovipussiinsa, mikäli matkustajat eivät niitä halua ostaa. Eräs mies kauppasi pientä muovista laitetta, jolla on helppo pujottaa lanka neulansilmään. Pitkään seisoi vieressäni ja näytti, kuinka ihanan helposti lanka sujahtaa neulansilmästä. Näytänkö minä tässä rinkka sylissäni tosiaan siltä, että haluan ostaa langanpujotuskoneen? Toiset yrittävät hankkia junassa rahaa erilaisilla palveluksilla, kuten musisoinnilla, laulamisella, roskien keräämisellä jne. Osa ihmisistä ei tee yhtään mitään, kerjäävät vain käsi ojossa vaunusta toiseen. Kerjäämistä harrastavat erityisesti ihmiset, jotka ovat sokeita, kääpiöitä, kehitysvammaisia, liikkuvat kontaten tai ryömien. Muutamilla naisilla oli myös hieman persoonallisempi tapa kerjätä; he jakoivat jokaisen syliin pienen kirjekuoren, jonka päällä oli tekstiä. Luultavasti viestissä kerrottiin, että heillä on kotona kolmekymmentä lasta, mies on jättänyt ja rahaa ei ole ruokaan tai muuta vastaavaa. Hetken päästä he sitten keräsivät kirjekuoret takaisin toivoen, että sisällä on rahaa. Ja näitä elantoansa junassa hankkivia, heitä on paljon. Keskikäytävällä kulkee koko ajan jono eri tyylein rahaa haluavia ihmisiä, koko ajan. Kirsikaksi kakun päälle vähän ennen junan saapumista Yogan asemalle, joku heitti ison kiven junan ikkunasta sisään ja tämä osui porukkamme hollantilaista poikaa takaraivoon... Luojan kiitos ei ketään silmään. 

Jo toista kertaa Indonesiassa voin todeta, että olen saapunut mukavaan kaupunkiin! Eikä ollut sarkasmia tämä  :) 

Jakarta- Bandung

Jakartasta Bandungiin tulin minibussilla, joiden kerrotaan olevan järkevin matkustustapa Indonesiassa. Jos nämä minibussit ovat se turvallisin vaihtoehto pidemmillä matkoilla, en todellakaan halua kokeilla mitään vähemmän turvallista… Oltiin kolme tuntia taas niin sanotusti jännän äärellä! Tiehän oli tällä kertaa hyvää nelikaistaista moottoritietä, mikä valitettavasti mahdollisti kaahaamisen 120 km/h. Vilkkuja ei käytä kukaan, eikä neljällä kaistalla aja neljä autoa vierekkäin, vaan paikoitellen jopa kuusi. Että siellä sitten pujotellaan, eikä kukaan tiedä mihin suuntaan kanssa-autoilijat ovat seuraavaksi vaihtamassa kaistaa; liinat vaan kiinni kun kaveri näyttää tulevan kylkeen. Kaatosateen alkaessa kuski ei nähnyt tarpeelliseksi käyttää tuulilasin pyyhkijöitä… Jos meillä olisi ollut yhteinen kieli, olisin kysynyt, oliko nyt tarkoitus päästää kyytiläiset päiviltä, vai viedä Bandungiin? Jouduin tyytymään vain katsekontaktiin ja kysyvään ilmeeseen.

Bandung näyttikin aluksi aika lupaavalta; vuoria ympärillä ja aurinko taivaalla. Kaksi päivää on nyt kuitenkin satanut vettä, eikä ”hotelli”, jonka netistä varasin ollut ihan sitä mitä piti :) Hotellin setä (joka on kyllä tosi sympaattinen ja yrittää parhaansa; hänen takiaan olenkin varmasti saanut pidettyä kaikki valitukset sisälläni. Setä on niin herttainen, etten millään tohdi purnata hänelle mm. nettiyhteydestä, jota ei lupauksista huolimatta ole) antoi minulle saapuessani kaupungin kartan, joka oli tulostettu mustavalkoinen paperi. Pehmeydestään ja haalistuneisuudestaan päätellen sama kartta oli ollut jo monen muunkin turistin taskussa. Tuon kartan avulla on melko mahdotonta löytää kaupungista haluamaansa, sillä katujen nimiä ei enää tässä vaiheessa kartan elinkaarta ole mahdollista lukea. Mutta eipä tuolla vesisateessa olisi paljon nähtävyyksiä katseltukaan, että mitään ei toisin sanoen hävitty tässä pelissä : )

Supermarketteja olen kaupungista löytänyt ja niiden ansiosta saanut syödäkseni. Pari sanaa paikallisista miehistä; väitän olevani tottunut yksin matkustavana vaaleana tyttönä siihen, että minua Aasiassa tuijotetaan, mutta indonesialaisten miesten tuijotus on niin läpi tunkevaa, että ahdistun siitä. Nämä miehet eivät pelkästään vilpittömästi tuijota ja moikkaa, vaan suorastaan riisuvat vaatteet päältä katseellaan. Eivät varmaan pahaa tarkoita hekään, mutta tekisi mieli kertoa heille, kuinka epäkohteliaalta ja ahdistavalta se tuntuu. Ajattelin ottaa aseeksi takaisin tuijottamisen, mutta eihän se näiden kanssa toimi. ”Oi, tyttö katsoi takaisin! Varmaan haluaa naimisiin!”

Huomenna minibussi kaahaa kohti Pangandarania, jonka ääreltä löytyy sekä meri, että metsää, joten voi olla, että otan ensimmäisen valokuvan Indonesiasta :)  Tässä ikkunasta vesisadetta katsellessa pääsee melkein (säätiedotuksista päätellen) suomalaiseen joulutunnelmaan :)

Singapore- Indonesia, Jakarta

Steriili Singapore jäi perjantai-iltana ukkospilvien alle, joita kohti lentopelkoinen kauhukseen joutui Tiger Airwaysin siivin nousemaan… Vastaanotto Indonesian pääkaupungissa, Jakartassa, oli jopa myrskyisämpi kuin jäähyväiset Singaporen kanssa. Pomppien ja rysähdellen salamoivien pilvien läpi Jakartan kaatosateeseen kuitenkin onnistuneesti laskeuduttiin. Koska lento oli Jakartassa vasta seitsemältä illalla, olin varannut majoituksen tuosta Aasian persereiäksi kutsutusta kaupungista jo etukäteen välttääkseni haahuilun miljoonakaupungin pimeillä kaduilla. Sain hostellista tarkat ohjeet millaisen taksin kyytiin lentokentältä olisi turvallista lähteä ja löysinkin oikean taksijonon helposti, sillä se oli ainoa taksifirma, jonka pysäkillä oli jono. Lukuisten muiden taksifirmojen taksit seisoivat parkissa ilman asiakkaita (siihen lienee syynsä), minkä lisäksi lentokentän pihalla parveili miehiä, jotka epämääräistä korttia vilauttamalla ja taksikuskiksi esittäytymällä yrittivät saada ihmisiä kyytiinsä. Yksi sinnikäs ”taksikuski” jankkasi vieressäni kauan, minne olen menossa ja miksi en lähde hänen taksiinsa. Ei kiitos, haluan erityisesti mennä määränpäähän näillä Blue Bird- takseilla. ”I am Blue Bird- driver!” Juu niin olet, pitäisiköhän sinun sitten lähteä ajuun kun tässä on kuitenkin 50 metrin taksijono?

Matkaa lentokentältä majapaikkaan oli 36 kilometriä ja Jakartan jouhevassa liikenteessä se kesti taksilla viisi tuntia. Viisi tuntia. Tiet ovat isoja ja monikaistaisia, mutta autoja on vaan niin jumalattomasti, ettei kukaan pääse eteenpäin. Kävellen olisin varmaan ollut nopeammin perillä. Mielestäni olin kuitenkin melko kärsivällinen, sillä vasta neljän tunnin kohdalla kysyin sen takapenkkiläisten kuuluisimman kysymyksen; joko kohta ollaan perillä? ”Near!”, oli vastaus. Eihän siinä muukaan auttanut kun istua kiltisi kyydissä katsellen kaatosadetta, salamoivaa taivasta, pillit päällä ajavia poliisiautoja ja silmän kantamattomiin jatkuvaa autoletkaa…  Puoli kahdeksalta alkanut taksimatka saatiin onnellisesti päätökseen puoli yhdeltä yöllä. Olin valmis allekirjoittamaan Jakartan Aasian persereiäksi myös omasta puolestani.

Sade ja salamointi jatkui lauantaina, mutta siitä huolimatta oli lähdettävä etsimään lavantautiselle sopivaa ruokaa. Menin lähimpään ostoskeskukseen julkista liikennettä käyttäen, eikä liene tarpeen kertoa kuinka sujuvaa matkanteko paikallisbusseilla on, jos liikkuminen taksillakin on lähes mahdotonta… Ruokaa löysin ja paluumatkalla kävin varaamassa bussilipun ihan minne tahansa. Pienen  pohdinnan jälkeen määränpääksi valikoitui Bandung. Lääkekuuri loppuu sunnuntaina, joten international hospital tuli löytyä uuden kaupungin kartalta. Löytyi.  Varattuani bussilipun käännyin tiskiltä lähteäkseni ulos toimistosta, mutta en voinutkaan avata ovea, sillä lasioven taakse oli ilmestynyt jokeriksi pukeutunut (ja kasvonsa maalannut) henkilö tanssimaan radio kainalossaan? Katsoin takaisin toimiston työntekijöiden suuntaan hämmästyneenä; he nostivat olkapäitään kyllästynyt ”tämmöstä tää on..”- ilme kasvoillaan ja kävivät viemässä jokerille rahaa. Ilmeisesti tämä jokeri virnistelee ja riehuu ikkunoiden takana niin kauan, kunnes hänet maksetaan pois häiritsemästä. Jokeri jatkoi tyytyväisenä matkaa seuraavan ikkunan taakse. No niin, ollaan siis jälleen maassa, jossa mitä tahansa voi tapahtua missä tahansa. Edellisestä ”you’re on candid camera”- fiiliksestä olikin jo aikaa :)

Phnom Penh- Singapore

Sunnuntaina sain viimeinkin karistella Kambodzan pölyt jaloista ja kuten arvelinkin, ikävä ei ole yllättänyt. Matkalla lentokentälle ambulanssi yritti päästä läpi liikenneruuhkasta pillit soiden, mutta kukaan ei anna ambulanssille tietä! Ei kukaan. Jokainen mopo ja tuktuk tunkee pienimpäänkin vapautuvaan koloon, koska heillä on enemmän kiire kuin hälytysajossa olevalla ambulanssilla. Ymmärrän, miksi lääkärit olivat sitä mieltä, ettei Kambodza ole hyvä paikka sairaalle ihmiselle. Liikennevalojakin heillä pääkaupungissa oli, mutta kansalaisille ei varmaan oltu kerrottu, kuinka niiden kanssa käyttäydytään ja jokaiseen liikennevalo- ohjattuun risteykseen tarvittiin kolme poliisia ohjaamaan liikennettä. Varmaan nähneet vain kuvan suurkaupungista ja huomanneet, että tuommoisia tolppia kuuluu pääkaupungin risteyksissä olla. Mukavia vaihtuvia värejä.

Oli tarkoitus heti maanantaina käydä Singaporen sairaalassa kysymässä, että missä mennään lavantaudin kanssa, mutta sunnuntai-aamuna alkaneiden mahakramppien johdosta sain toisenkin syyn poiketa Raffles Hospitalissa. Mietin sairaalan ovella, kun portieeri avasi puku päällä minulle ovea kysyen kuinka voisi auttaa, että mahdoinkohan tulla oikeaan paikkaan; onko tämä viiden tähden hotelli vai sairaala? Se oli viiden tähden yksityinen sairaala :) Ei ollut veritahroja lattialla. Singaporen julkiset tilat kun eivät muutenkaan ole vain puhtaita, vaan suorastaan steriilejä. Julkisissa vessoissa on koko ajan paikalla siivooja, joka pyyhkii pienimmänkin vesipisaran lattialta ja korjaa käsipyyhepaperin reunan ulos telineestä jokaisen paperia tarvinneen jälkeen, jotta seuraavan on helpompi ottaa paperi ulos telineestä. Kaikki on vedetty siis piirun verran överiksi. Viiden tähden verikoe antoi lopulta sellaisia tuloksia kun salmonella a, salmonella b, proteus OX2- ja proteus OXK-bakteeri. Eikun lääkitystä taas kohdalleen :)

Normaali singaporelainen julkinen vessa.

Joulu saapuu Singaporeenkin 30 asteen lämpötilasta huolimatta; joululaulut raikaa ostoskeskuksissa ja tavaratalot ovat kuusen koristeita täynnä. Aika vaikea täällä on kuitenkaan joulufiilikseen päästä... Jos jostain löytyisi pipareita ja glögiä, ehkä sitten! Muuten Singapore alkaa tuntua jo melko kotoisalta, järjestyksestä pitävä ihminen nauttii :) Kolmas kerta Singaporessa on mahdollistanut jo monien turistien auttamisen metroasemilla.

Tänään kävin saunassa ja järkytyin, kuinka huonosti Suomessa noudatetaan saunomisen sääntöjä :)

Phnom Penh

Sen verran on otettava sanoja takaisin, että en kyllä Phnom Penhissä ole viihtynyt. Edes melkeinkään. Ajattelin ensin, että vika on minussa, kun Kambodza ei oikein maistu. Kuvittelin, että sairastelun vuoksi käyn jotenkin yliherkillä, eikä sen takia missään ole hyvä olla ja ihmisetkin tuntuu epäystävällisiltä. Nyt kuitenkin niin moni muukin on kertonut odottavansa kuin kuuta nousevaa sitä päivää, kun pääsee pois Kambodzasta, etten ole enää ollenkaan varma, onko vika vain minussa.

Torstaina kävin iltakävelyllä karttaan merkityillä nähtävyys!- rakennuksilla, joista suurin osa on kuitenkin tällä hetkellä Kambodzassa suljettuina, sillä maan entinen kuningas, Norodom Sihanouk, kuoli viime kuussa. Suurin osa kaiken maailman temppeleistä on siis kiinni ja kansan sirkushuvit peruttu. Kuninkaan ruumista pidetään näytteillä kolme kuukautta(!) ennen hautajaisia ja joka paikka on tällä hetkellä täynnä ex-kuninkaan kuvia; t-paitoja, kahvikuppeja... Joka kerta kun olen kävellyt Royal Palacen ohi, sen edessä on ihmisiä ruuhkaksi asti konttaamassa kukkapuskineen kuninkaan kuvan alla. Muutama ilta sitten käyskentelin yhtä temppeliä ympäröivässä puistossa, kun apina meinasi hyökätä kimppuun! Ei kertonut mitä väärää tein, mutta kirkui vihaisesti ja hyökkäili kohti. Pitkän matkaa vielä käveli perässä ja joka kerta, kun vilkaisin taakseni, kirkuminen ja hyökkiminen alkoi taas. Varsin epämiellyttävä tilanne oli tuo! Jalat tärisi ja hiki valui kun viimein sain karistettua raivohullun apinan kannoiltani. Mietin jo, että puraisehan nyt nilkasta niin se on rabies lavantaudin kaverina.

Kaupunki on kaiken kaikkiaan melko likainen ja roskainen; etenkin illalla, kun roskat läjätään kadun varteen, rottia vilisee... Välillä kun ripsauttaa vielä hieman vettä, niin katukeittiöiden ruuan jämät ikään kuin kelluvat kaduilla. Lammikoiden yli on kiva sandaaleilla sitten lipsutella :) Entistä vastenmielisemmäksi kaupungin tekee valtoimenaan rehottava seksiturismi. Pimeän laskeutuessa kaikki baarit ja kadut ovat täynnä maksullisia tyttöjä. Huomasin pari iltaa sitten kadun varressa Suomen lipun ja lähemmäksi kävellessäni havaitsin lipun alla Suomi- baarin. Siellähän meidän kaljut isänmaan toivot jalostivat hyvää mainettamme Suomi- leijona t-paidoissaan, olut kädessä ja kambodzalainen 16- vuotias tyttö kainalossa. Minkäs sille tekee, kun se rakkaus vaan leimahtaa... Luojan kiitos minulla oli muutaman päivän seurana hollantilainen Mette, jonka kanssa ollaan jo useassa kaupungissa päädytty vierekkäisiin huoneisiin, tällä kertaa samalle kadulle. Yhdessä ollaan päivitelty, kuinka tympeä ja ankea voi kaupunki olla. Perjantaina paettiin Phnom Penhin kurjuutta ja maailman v****maisimpia tuktuk-kuskeja hienon hotellin uima-altaalle ja jalkahierontaan. Päivä oli aluksi harmaan sateinen, joten vaellettiin kaupungilla hiljaa, maamme myyneinä, kunnes kävelin irronneeseen katukiveen ja halkaisin varpaani. Tilanne oli jo niin surkuhupaisa, ettei voitu kun nauraa! Oli siis poikettava pienen sairaalan ensiavussa desinfioimassa ja teippaamassa varvas, jotten saisi haavan kautta mitään uutta tulehdusta riesakseni.

Ensi yö on viides ja viimeinen Phnom Penhissä eikä haikeana kyllä tarvitse maasta poistua. Herra Barack Obama saapuu huomenna kaupunkiin, joten lentokentälle matkustamiseen on varattava triplasti aikaa normaaliin päivään verrattuna, sillä teitä tulee kuulema olemaan suljettuna paljon. Tervetuloa vaan Obama, täällä on ihanaa!

Battambang- Phnom Penh

Maanantaina iltapäivällä olin perillä Lonely Planetissa sympaattiseksi joenvarsi- kyläksi kuvaillussa Battambangissa, joka oli minulle kyllä suoranainen pettymys. Kävelin ennen auringon laskua muutaman tunnin Battambangia ympäri löytämättä edes yhtä aioata ruokapaikkaa, joka olisi sallittu minulle. Katukeittiöistä syöminen on nyt kielletty bakteerivaaran vuoksi; pieninkin uusi bakteeri saattaa kuulema riehaannuttaa lavantautia uudelleen ja syöminen sekä eläminen yleensä pitäisi nyt tapahtua mahdollisimman puhtaissa olosuhteissa. Eipä sillä että katukeittiöiden rasvanuudeleita olisi tehnyt mielikään viime aikoina... No, tästä johtuen maanantain lounas oli sama kuin aamupalakin; banaani ja muutama suolakeksi. Illalla opaskirjan avulla löysin kyllä paikan, jossa sain syötyä päivän ensimmäisen (ja viimeisen) aterian. Koska en viihtynyt Battambangissa alkuunkaan, varasin bussilipun jo samana iltana seuraavalle aamulle.

Tiistain seitsemän tuntinen bussimatka Battambangista Kambodzan pääkaupunkiin, Phnom Penhiin, oli kivuttomin sitten kahden viimeisen kuukauden! Ei epämääräisiä pysähdyksiä, ei epätietoista odottelua! Bussi kulki eteenpäin ja matka taittui ihan niin kuin sen kuuluukin. Edes lähtö ei myöhästynyt kymmentä minuuttia kauempaa ja kyseessä oli kuitenkin paikallisbussi! Hyvin hämmentävä oli tämä matka! Kyllä täällä ilmeisesti osataan, jos halutaan :)

No pääkaupunki on sitten pääkaupunki. Äksöniä löytyy ja liikennettä! Ensimmäisenä päivänä tuntui, että ei ole ihmisen nyt hyvä täälläkään olla ja toipua, mutta pikkuhiljaa alkushokki on hellittänyt ja voin melkein sanoa viihtyväni. Ravintoloita on tottakai pääkaupungissa paljon ja se on tärkeää tämän hetkiselle ruokanirsoudelle; ei toisesta eikä kolmannestakaan ravintolasta välttämättä löydy vielä sitä, mitä voisi kuvitella suuhunsa laittavansa. Kyllä mahtaa olla elämä hirveää sillä, joka oikeasti, oikeassa elämässä aina on ruuan kanssa näin nirso! Olen kuullut, että heitäkin on. Pakko myöntää, että nyt on tullut pientä ymmärrystä näitä supermarketin lihatiskillä asioivia kissan omistajia/heidän kissojaan kohtaan, joiden "Elma kun ei suostu syömään mitään muuta kuin naudan sisäfilettä! On yritetty kalaa ja vaikka mitä, mutta ei se kun ei vaan syö...Nälkäänhän se kuolee, jos ei sille tätä filettä osta." Joka kerta ajattelen, että tarjotkaapa kaksi viikkoa kisulle pelkkää purkkiruokaa, niin kyllä se alkaa maistumaan lopulta. Nyt kuitenkin tuntuu, että jos minulle olisi tarjottu kuluneena kahtena viikkona vain nuudelia ja riisiä, olisin ollut mieluummin syömättä.

Tiistaina kävin ylentämässä mieltä Tuol Slengin vankilamuseossa, joka viiden vuoden sisällissodan jälkeen Puna Khmerien johdolla muutettiin koulusta vankilaksi/kidutuslaitokseksi vuonna 1975, eli ei kovinkaan kauan aikaa sitten...  Ihmiset pakotettiin kaupungeista maalle orjatyöhön, sillä uusi hallitus ei arvostanut koulutusta tai koulutuksen saaneita ihmisiä lainkaan; päinvastoin, lähes kaikki maan koulutetut kansalaiset tapettiin asemansa vuoksi kidutusleirillä. Noin 20 000 Tuol Slengissä hengiltä kidutetun ihmisen lisäksi tämän neljä vuotta kestäneen hallinnon aikana kaksi miljoonaa ihmistä (melkein kolmannes koko kansasta) kuoli orjatyössä nälkään ja sairauksiin.

Muutto kaupungeista maalle.

Heidät tapettiin, koska he olivat lääkäreitä.

Kaikki Tuol Slengin vankilaan tuodut ihmiset kuvattiin ja nuo tuhannet ja tuhannet kauhunsekaiset ilmeet ovat valitettavasti nähtävillä museossa... Kahdestakymmenestä tuhannesta ihmisestä seitsemän selvisi lopulta hengissä; näiden joukossa oli mm. valokuvaus- tai piirtämistaitojen vuoksi henkensä säilyttäneitä ja muutama pieni poika, jotka onnistuivat piiloutumaan hallinnon ja vankilan kaataneessa välien selvittelyssä. Näitä ihmisiä elää vieläkin ja esimerkiksi kaiken pahan alun ja juuren, Pol Petin, muotokuvia vankilassa maalannut ja sen avulla elossa selvinnyt vanhempi mies maalailee ammatikseen vieläkin.

Miehiä..

Naisia..

Lapsia...

Eläviä ja kuolleita.

Osa vangituista surmattiin vankilassa ja osa kuljetettiin kaupungin ulkopuolelle "Killing Fieldseille" tapettavaksi. Neljäntoista viimeisen vankilassa tapetun ihmisen ruumiit on haudattu Tuol Slengin pihalle. Turistien lisäksi vankilamuseossa käy vieläkin paljon kambodzalaisia ihmisiä etsimässä tietoja ja kuvia kadonneista läheisistään. Koska valta-uskonto on buddhalaisuus, liittyy kuolemaan monenlaisia rituaaleja ja henkimaailman hommia hyvän elämän varmistamiseksi tuon puoleisessa. Vankilassa kidutuskuoleman saaneiden ihmisten omaisten tuskaa lisääkin se, ettei näiden kuolleiden kohdalla rituaaleja ole hoidettu asianmukaisesti ja uhreilla uskotaan nyt olevan kauhea elämä maanpäällisen elämän lisäksi myös siellä, minne buddhalaiset ikinä kuolemansa jälkeen menevätkin. Semmoista Kambodzan lähi-historiaan... Eikä tästä ole kuin 30 vuotta, joten suurin osa näistä kidutetuista ihmisistä olisi elossa vieläkin ilman Puna Khmerien hallintoa. Jokainen paikallinen ihminen tietää tai tuntee jonkun, joka on kärsinyt, kadonnut tai tapettu Puna Khmerien toimesta.

Kidutushuone.

Selli.

Seitsemän vankilasta hengissä selvinnyttä.

Nauraminen oli vankilamuseossa kielletty, mutta eipä se totta puhuen mielessä käynytkään. Tästä helvetin esikartanosta menin pääkaupungin suurimmille markkinoille tukemaan Kambodzan taloudellista tilannetta, siellä sai jo nauraakin :)

Ja vielä kerran, Siem Reap.

Lauantaina otin vähän etäisyyttä klinikkaan ja vietin kokonaisen päivän ilman sairaalahoitoa! Kolme kertaa päivässä olen pyrkinyt syömään ja ihan onnistunutkin, tosin ruuan määrä on vielä aika naurettava... Enimmäkseen viikonloppu on ollut sängyssä lojumista. Nyt kun tuntuu, että energiaa jo olisi vähän johonkin muuhunkin kuin ei mitään- tekemiseen, huilailu on paljon haastavampaa. Täysin voimattomana sängyssä oli huomattavasti helpompi maata :) Kauppareissulla tai iltakävelyllä sen kuitenkin huomaa, etteivät fyysiset suoritukset vielä ole ihan minua varten.

Sunnuntaina vein klinikan tytöille keksipaketin ja kävin kysymässä lääkäriltä mitä mieltä hän olisi siitä, jos maanantaina jatkaisin matkaa. Battambangista löytyy myös pieni sairaala, joten sain maiseman vaihdolle siunauksen (tai niin ainakin halusin tulkita sen). Kambodzaa ylipäänsä lääkärit pitivät huonona paikkana toipumiselle ja kovasti kauppasivat Malesiaa, Thaimaata tai Singaporea seuraavaksi kohteeksi. Viikon päästä olen menossa Singaporeen viideksi päiväksi, joten lääkärien toive toteutuu kuin toteutuukin. Koti- Suomeen lentämistäkin lääkäri väläytti vaihtoehtona, mutta tuo ehdotus ei saanut asianomaisen kannatusta :) Espanjalaisen lavantauti- kohtalotoverin kanssa ollaan viime päivinä istuttu vuorotellen toistemme sairaalasänkyjen reunoilla ja tuputettu hoitajien meille kantamia ruokia toisillemme. Tytön vakuutusyhtiöstä soittaa lääkäri hänelle joka päivä ja selvittää, mitä lääkkeitä hänelle on milloinkin annettu ja miksi. Että noinkin hyvää palvelua voi näköjään saada. Sunnuntaina käytiin yhteisvoimin kokeilemassa illalliseksi pitsaa; small- kokoisesta pitsasta odottaa nyt puolet jääkaapissa huomista päivää. Mutta sen mitä söin, söin kuitenkin hyvällä ruokahalulla! Maha varmaan vaan nyt paaston jälkeen miettii, että mitä täällä tapahtuu?! Mitä yrität tunkea tänne?

Kävin päivällä kävelemässä Old marketilla ja market-hallin keskelle olikin viritetty ansa! Ruokamarkkinat! Pöydällä makaavien kalojen, narussa roikkuvien eläinten ruhojen, tuoreiden hedelmien, vihannesten ja yrttien kuumassa hallissa aikaan saama haju on melko vaikeasti käsiteltävissä terveenäkin, mutta tänään tunsin, kun lounasjugurtti ja hedelmät kävivät kurkussa asti. Hengittämättä, kädet nenän ja suun edessä etsin äkkiä tien ulos tuosta herkkuparatiisista.

Maanantaina on edessä neljän tunnin (lue: koko päivän) mittainen bussimatka Battambangiin. Lepäilyähän tämä elo tulee olemaan sielläkin, mutta ainakin matkalla lounaalle näkee viimein uudet maisemat ja erinäköiset, aggressiiviset tuktuk- kuskit; ehkä heillä on uudessa kaupungissa joku ihan uusi myyntipuhekin... "Ladyyy, you want tuktuk, okei? Tuktuk! Okei! Maybe later?" Jos katse voisi tappaa, ei Siem Reapissa tämän sairasteluviikon jälkeen olisi montaakaan tuktuk-kuskia...

"Matkustan ympäri maailmaa, laukussa leipää ja piimää vaan..." Eiku.

Ja Siem Reap...

Pakko myöntää, että kyllähän tämä kärsivällisyyttä alkaa vaatia... Torstaina kävin kokeilemassa rajojani muutamien tuntien retkellä kelluvassa kylässä. Mielenkiintoinen paikka kyllä. Näin sadekaudella kylässä on seitsemän metriä vettä ja ihmiset kulkee kelluviin kauppoihin, kouluihin ja koripallokentille veneillä. Kuivan kauden saapuessa kelluvat asumukset uitetaan veneiden avulla järvelle, sillä "joki" kuivuu ihan autotieksi ja seitsemän metriä vettä on muisto vain (seuraavaan sadekauteen saakka). Tällä hetkellä puut näyttivät pieniltä pensailta, mutta todellisuudessa ne ovat 8-9 metriä korkeita puita. Ihmiset tekee tarpeensa veteen ja peseytyvät tuossa samassa sameassa vedessä. Juomaveden luojan kiitos ostavat pullotettuna.

Kalahommia.

Kauppa.

Kassajonossa :)

Pikku-retken jälkeen sitten lepäsinkin koko illan ja kävin kuviteltua viimeistä kertaa klinikalla tippashowssa. Lääkärit vetivät vähän sanojaan takaisin ja kielsivät uudelleen päiväsaikaan ulkona liikkumisen, mausteisten ruokien syömisen, tuoreiden kasvisten syömisen, kylmien juomien juomisen(!), paistettujen asioiden syömisen, likaisissa paikoissa liikkumisen... Ja syö kuitenkin paljon ja usein! Kaupungista kiellettiin myöskin poistumasta seuraavaan kahteen, kolmeen päivään. Joka kerta, meninpä klinikalle illalla, aamulla tai yöllä, nuo samat lääkärit ovat töissä ja kysyin mielenkiinnosta hoitajalta, että milloin he nukkuvat. Kolme lääkäriä päivystää 24 tuntia vuorokaudessa ja nukkuvat silloin kun heitä ei tarvita, yleensä kuulema yhden ja neljän välillä yöllä. Hullut! Myös päiväsaikaan, tunti siellä täällä saattaa olla aikaa levätä näillä lääkäreillä. Kaikki lääkärit ja hoitajat asuvat klinikan yläkerrassa :) Aikamoista touhua sanoisin.

Viikon ajan asuin rakennustyömaan parakki-tyyppisessä... no, katoksessa voisi sanoa. Umpinaisia seiniä ei ollut ja ne mitä oli, olivat ohutta vaneria. Itikat, liskot ja kaikki pienet ystävämme siis pääsivät asumukseen sisälle niin halutessaan. Ja tottahan ne nyt halusi! Yöt oli pakko nukkua hyttysverkon alla, mikä tarkoitti hurjaa hikoilua, sillä laiska tuuletin katossa ei jaksanut puhaltaa hyttysverkon läpi. Koin sen kuitenkin olevan pienempi paha kuin sadat hyttysen puremat kehossani aamulla. Parakista ei myöskään löytynyt omaa vessaa (jota muuten aika monta kertaa yössä tarvitsi sen jälkeen, kun illalla sairaalassa oli tiputettu suoneen viisi pullollista nestettä), vaan vessaan oli käveltävä (ensin oma vessapaperi mukaan ottaen, parakin ovi päiväkirjalukolla lukiten) noin 30 metriä. Vessassa oli yleensä öisin lisäksesi itikoita, sammakoita, liskoja ja heinäsirkkoja. Yksi yö myöskin kuollut kala? No, tämä on ollut reissulla ihan arkipäivää ja tulee varmasti olemaankin. Nyt kuitenkin, kun viikon olin ollut huoneessa sairaalareissuja lukuunottamatta jumissa ja tulossa oli vielä monta hikistä päivää hyttysverkon alla, päätin muuttaa. Muutin hotelliin. Ilmastoinnilla. Omalla vessalla. Aamupalalla. Pehmeillä tyynyillä. Joku voisi nyt sanoa, että taidat olla kipeä, kun omilla rahoilla hotelliin muutit :) Kyllä, sen se näköjään vaati! Tosin, kokeilin onneani ja kysyin vakuutusyhtiöltä apua, jota myös sain! "Jos olet nyt majoituksessa, joka maksaa 3 USD/yö, on se sinun alkuperäisen majoituksen kulua. Jos menet parempaan hotelliin 2-3 päiväksi, korvaamme uuden hotellin ja nykyisen hotellisi hinnan erotuksen. Maksan vaatimasi kulut, korvaus näkyy tilillä ensi viikon alussa."  Tanja <3 Pohjola.

Ruokahan se ei oikein vieläkään tahdo maistua ja maha sen kun paisuu siitä huolimatta... Klinikalla piti poiketa vielä perjantai-illan päätteeksi hakemassa uusia ihania jauheita ja tabletteja.

Siem Reap...

Neljä päivää on nyt tippaletkussa roikuttu ja olo kyllä kohentunut päivä päivältä huomattavasti. Tänään olin ensimmäistä kertaa ulkona ihan päiväsaikaan (illalla kuitenkin tippaletkussa), Angkor Watia tuhansien muiden turistien kanssa ihailemassa. No olihan se vaikuttavan näköinen ja kokoinen niin kuin monet muutkin temppelit alueella, mutta kyllä puoli päivää temppeleissä pyörimistä oli minulle (etenkin puolikuntoisena) ihan tarpeeksi. Parasta päivässä oli hetki iltapäivällä, kun tajusin, ettei temppelikierros kaatanut minua laisinkaan! Ihan voimissani olin vieläkin. Toinen hieno hetki keskiviikossa oli sen etäisesti tutun tunteen, NÄLÄN TUNTEEN, kokeminen. Se ei ollut pelkästään tunne siitä, että nyt saattaisi väkisin upota banaani, vaan se oli nälkä! Se tunne, kun unelmoit ruuasta ja sinun on pakko saada sitä! Kovin suuria nuo käsiteltävät ruokamäärät eivät vielä toistaiseksi ole ja alas menevien ruokalajien kirjo on melko pieni, mutta kylläpä en ihan äsken ole nälästä tullut näin iloiseksi.

Vähän säälittäväähän tämä elo on tässä viime päivät ollut. Aamulla pakkaan reppuun päivän ensimmäiset lääkkeet ja kävelen klinikalle, josta kolmen tunnin päästä laastarit kämmenselissä kävelen lääketokkurassa takaisin omaan huoneeseeni odottelemaan auringonlaskua. Auringon laskettua pakkaan laukkuun päivän toisen lääkesatsin ja lähden lähikaduille miettimään, mitä ruokaa saisin nieltyä ennen nukkumaanmenoa :) Mutta klinikka, se tuntuu kyllä jo lähes kodilta! Tiedän oman huoneeni, oman sänkyni ja oman vilttini, Tiedän, että minun on juotava se kuvottava litku joka aamu. Ja koko mukillinen; ensimmäisellä klinikkakäynnillä luulin sen olevan teetä ja hörppäsin mukista muutaman kerran siirtäen sen sivuun pöydälle, kunnes hoitaja tuli tyrkyttämään sitä minulle uudestaan. "Ei kiitos, en oikein tykännyt siitä." Mutta se on Tanja sinun lääke, sinun on vaan pakko juoda se kaikki. Tiedän, että ensimmäisenä lääkäri mittaa kuumeen ja verenpaineen samalla kun hoitaja survoo neulaa kämmenselkään. Muistan tv-kanavat ulkoa, tunnen kaikki hoitajat ja lääkärit. Tiedän jokaisen minua valvoneen hoitajan pisimmän seurustelusuhteen, siviilisäädyn, harrastukset, sisarusten määrän... Facebookista ollaan katseltu minun reissukuvia, lumisia kuvia Suomesta, kuvia kummitytöstä :) Varmaan tulee eroahdistus kun hoidot aikanaan klinikalla loppuvat :D

Viime yönä klinikalle oli saapunut espanjalainen kohtalotoveri lavantauteineen. Tyttö oli vähän epäileväinen klinikan suhteen, koska ei tiennyt, mitä lääkkeitä hänelle syötetään (oli muuten oksentanut kaksi kertaa sen pahanmakuisen litkun, enää eivät kuulema sitä tarjoile hänelle Ne on just tuommosia nuo espanjalaiset että mikään ei kelpaa :) ). No en tiedä minäkään, mutta henkiin olen neljässä päivässä herännyt :) Ja kyllä nuo tiedot ihan asiallisesti lääkäreiden kirjoittamista papereista löytyy. Meillä molemmilla oli otettuna rokotukset lavantautia vastaan, mutta arvatkaa mitä, ne ei aina auta :) Vakuutusyhtiötäkin jo lähestyin ja kerroin tulevasta topakasta laskusta. Ei ole ihan ilmaista tuo fudiksen katselu klinikalla! Tällä hetkellä taidetaan mennä noin 800 dollarissa... Hyviä keksintöjä nuo vakuutusyhtiöt <3

Day 4. Ja teipinjämät käsivarsissa senkun lisääntyy...

"Sinulla on lavantauti."

Sunnuntaina pyöriskelin jälleen voimattomana ja ruokahaluttomana sängyssä auringonlaskuun asti. Normaalisti syödessäni aamupalaa, mietin jo mitähän uutta tänään söisin illalla. Viimeiset päivät olen katsonut epätoivoinen ilme kasvoillani kelloa ja todennut, että hitto kun edellisestä kiinteästä ravinnosta (tai sen nielemisen yrittämisestä) on kulunut jo 10 tuntia ja taas olisi pakko yrittää upottaa edes pieni leivän pala... Illalla lähdin hoippumaan kauppaan kokeillakseni vaihteen vuoksi muutamaa suolakeksiä illalliseksi :)

Matkalla päätin kuitenkin äitin mieliksi hoippua samoilla vauhdeilla ainoalle karttaan merkitylle sairaalalle. Sairaala oli kartasta päätellen iso ja... no, jotenkin se vain antoi odottaa jotain muuta mitä oli. Isohan se olikin ja kävelin ensimmäisestä näkemästäni portista sisälle lukuisten katseiden saattelemana. Ainoa kyltti, jossa luki jotain englanniksi, taisi olla "ensiapu" ja ajattelin, että kai sieltäkin jonkun lääkärin löytää jolta kysyä mitä kannattaisi tehdä, kun ruoka ei kolmatta päivää maistu ja kuumettakin oman tuntemuksen mukaan on. Tuo ensiapuosaston käytävä oli jotain niin järkyttävää, että luulin näkymän olevan mahdollinen vain kauhuelokuvissa. Ihmisiä makasi sairaalavuoteilla letkuissa pitkin käytävää omaisia vierellään ja lattia oli täynnä verilammikoita... Siellä ei juossut kiireisiä lääkäreitä, ei. Ei mitään tekemisen meininkiä. Kaikki ihmiset tuijottivat minua vakavina ja salissa oli kirjaimellisesti kuoleman hiljaista. Seisoin käytävällä itku kurkussa jämähtäneenä enkä oikein uskaltanut katsoa ketään päin. Aikani seiniä katsellessani yksi poika rohkaistui tulla kysymään minulta tarvitsisinko kenties apua. Olin kyllä huomannut käytävän perällä nuo valkotakkiset hoitajat hengityssuojineen (joiden luo poika minut ohjasi), mutta en jostain syystä ollut saanut itseäni liikutetuksi heidän luokseen. Kaikilla hoitajilla oli naamallaan "älä kysy minulta mitään"- ilme, joka on tuttu tilanteista, joissa paikallinen ei osaa tai uskalla puhua englantia. Yksi hoitaja-poika uskalsi kuitenkin edes yrittää, vaikkakaan ei taatusti ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä yritin kertoa. Kysymykseeni "olisiko teillä kuumemittaria?" hän vastasi "ei", joten tulin siihen tulokseen, että keskustelua on turha jatkaa; oltiinpa sitten vaikka Kambodzassa, niin onhan sairaalasta nyt vaan kuumemittari löydyttävä :D Sain ohjeeksi istuutua odottamaan lääkäriä, joka saapuikin pian vastaanottopaikalleen muovisen puutarhakalustepöydän taakse, muoviselle puutarhakalustejakkaralle :) Ei ymmärtänyt hänkään minua hoitajaa paremmin, mutta pyörtyessäni (onnekseni lähimmälle tyhjälle sairaalavuoteelle) nämä valkotakkiset kuitenkin ilmeisesti ymmärsivät, että joku tuota tyttöä vaivaa ja tadaa; kuumemittari ilmestyi kainalooni! :D En tiedä pyörryinkö heikon oloni vai vallitsevien olosuhteiden takia, mutta kuume tuli mitatuksi ja sitä oli 38,5. Olin vakuuttunut siitä, että täällä en anna itseäni pistettävän yhdelläkään neulalla ja kovasti hoitajakin oli minua neuvomassa apteekkiin tai yksityiselle klinikalle. Kymmenen minuuttia jankattuani eri tavoin muotoiltua kysymystä "mitä minun tulisi apteekista ostaa?", hoitaja sai viimein ahaa-elämyksen; "Aaa! You don't know name of medicine!" Yea, u got it! Sain listan lääkkeistä annostusohjeineen (mutta ensin hoitaja-poika halusi kuitenkin tietää minkä ikäinen olen, missä asun ja saisko puhelinnumeroni. Jotain tilannetajua! Yritän tässä päästä takaisin elävien kirjoihin ja sinä kysyt jumalauta puhelinnumeroa?!").

Istuin sitten lääkenyssäkkäni kanssa oman huoneeni sängyllä ja ohjeiden mukaan päivässä olisi pitänyt ottaa yhteensä kuusitoista (16!) tablettia! Eri värisiä pillereitä, aasialaiseen tapaan minigrip-pussissa, ilman käyttö-ohjeita, selostuksia sisällöstä... Kävelin hostellin respaan ja pyysin jotakuta heittämään minut yksityiselle klinikalle, missä puhuttaisiin englantia. Mikä helpotus oli istuutua Friendship Clinic Khmerin tuolille ja kertoa englantia puhuvalle hoitajalle, mikä minua vaivaa vastaanottaen myös lisäkysymyksiä ja saaden varmistuksen siitä, että minua todella ymmärrettäisiin tällä kertaa. Vatsani oli ollut aivan turvoksissa ja kivikova kaksi päivää (ilman muruakaan ruokaa) ja lääkärit epäilivät bakteeria mahassa, joka olisi nostattanut nyt myös kuumeen. Käsky kävi tippaletkun päähän.

Kolme tuntia makasin tipassa hoitajan kanssa elokuvia katsellen ja jutustellen räikeistä kulttuurieroista Aasian ja Euroopan välillä; hänen ukillaan oli neljä vaimoa ja mummolla kolme aviomiestä :D Hoitajalla itsellään oli kuitenkin länsimaalaisempi ajattelumaailma, eikä hän hyväksyisi aviomiehellään toista vaimoa, vaikka se Kambodzassa (ja Kaakkois- Aasiassa ylipäänsä) on enemmän kuin normaalia. Hoitajan palkka yksityisellä klinikalla Siem Reapissa on 200 yhdysvaltain dollaria, n. 155 euroa,  kuukaudessa (sisältäen ilmaisen asunnon) ja sivubisnestä harjoittaakseen hoitaja oli käynyt manikyyri-koulun Vietnamissa. Aikansa kuluksi hän harjoitteli viereisellä sängyllä erilaisten kuvioiden tekoa tekokynsiin ja laittoi myös minun kynnet kuntoon nesteen pulpattaessa tippaletkussa :) Vaan kylläpä oli neljän pullollisen jälkeen pirteämpi olo! Ei ne ihan huuhaa-juttuja ole puheet ravinnon tärkeydestä ihmiselimistölle :)

Yöksi pääsin "kotiin", mutta maanantai-aamuna menin takaisin klinikalle verikokeisiin (kuten kavereille kerroin; " vain poissulkeakseni malarian, lavantaudin tai muiden vakavien sairauksien mahdollisuuden"). Tulokset tulivat puolen tunnin jälkeen, ja ne kuuluivat näin: "Sinulla ei ole malariaa. Sinulla ei ole dengue- kuumetta. Sinulla on lavantauti." Tuli mieleen Lasse Lehtinen "Haluatko miljonääriksi"- ohjelmasta; "Sinulla oli mukava loma.. (pitkä hiljaisuus)... nyt sinulla on lavantauti!" :D No joo. Melko vakava sairaushan se on. Mutta ei niin vakavaa asiaa, jolle ei voisi nauraa. Sitä paitsi myöhäistä se nyt on rykiä, tauti on jo saatu ja nyt siitä koitetaan päästä eroon. Tippaletkun päähän tottakai kävi käsky tänäänkin, viisi pullollista lääkettä suoraan suoneen supersportilta fudista katsellen. Maanantainen hoitajani harrasti viereisellä sängyllä ristipistotöitä :) Lueskelin netistä lavantaudin oireita " Oireita ovat alussa päänsärky, ruokahaluttomuus, väsymys ja alaselän kipu". Siinähän minun kolmen viimeisen päivän ohjelma oli just eikä melkein! Eikä se valittelemani selkäkipu mistään bussissa istumisesta johtunut, vaan ystävästämme lavantaudista.

Uusi päivä, uusi lääke!

Molempina päivinä minua on hoitanut kaksi kiinalaista lääkäriä, joita tulkkaa kambodzalaiset, niin ystävälliset ja sympaattiset hoitajat. Kun poistun klinikalta, koko henkilökunta tulee ulos vilkuttamaan ja huutamaan (pakko kai sanoa) ikävä kyllä, "see you tomorrow!" Tippalääkitys (muiden lääkkeiden lisänä) jatkuu ainakin huomenna. Auringon paistaessa en saa liikkua ulkona, joten aikaa, sitä on. Kuten blogitekstin pituudesta huomaa :D Pimeän tullen ilman viiletessä sain luvan mennä Night Marketille. Aion NIIN mennä tänään ostamaan itselleni jonkun lohdutuspalkinnon; piikkikammoinen on kuluneen vuorokauden aikana katsellut 6 tuntia kämmenselässä törröttävää piikkiä, ottanut kaksi piikkiä alaselkään ja antanut verinäytteen! Lisäksi sain syötyä melkein kokonaisen kulhollisen hedelmiä, jugurttia ja mysliä, jotka ovat vieläkin sisälläni! Eihän se missään nimessä helppoa ollut, mutta alas meni.

Tästä tämä paranee älkööt huoliko!

Don Det- Kambodza, Siem Reap

Kolmen päivän aikana saarella kertyi huomattavasti enemmän kohtaamisia eläinten kuin ihmisten kanssa. Lukemattomia kertoja jouduin pysähtymään polkupyörän kanssa polulle edessäni poikittain seisovan härän vuoksi. Yritin heille katsellani viestiä, että ei, se en ole minä joka polkupyörällä koukkaa ojan kautta,vaan sinä siirryt ystävällisesti hieman, jotta mahdun kulkemaan tästä. Polkupyörän sarvella tai omin käsin näitä elikoita joutui aina edestään työntämään jos et halunnut ojassa poiketa. Ja lisää surullisia kana-tarinoita… (pakkohan nämä on jollekin jakaa, etteivät traumat paisu hallitsemattomiksi pään sisällä :D ) Torstai-aamuna joku oli ajanut mopolla tai polkupyörällä kana-emon pienen tipusen päälle ja tipu makasi polulla verissä päin eikä kyennyt enää liikkumaan.  Voi kamala sitä äiti-kanan hätää kun se juoksi muun pesueen kanssa loukkaantuneen tipun ympärillä kirkuen ja siipiään räpytellen. Toivottavasti joku karaistunut maanviljelijä pian päästi tipu-paran kärsimyksestä.

Ihana saari kaiken kaikkiaan; lenkillekin pääsi. Kaksi kokonaista päivää saarella oli kuitenkin ehdottomasti tarpeeksi aktiiviseen elämään tottuneelle; ei minusta vaan ole pidemmän päälle riippukeinussa makaajaksi oli maisema kuinka komea tahansa.

Perjantaina tuli taas makiaa mahan täydeltä bussimatkustamisen muodossa… Päivä sisälsi myös rajan ylityksen Laosista Cambodiaan, joten mukavuusalueen ulkopuolella mentiin kirkkaasti koko päivä. Viisumin hankkiminen rajalta on ihan oma shownsa sisältäen tuntien ja vielä tuntien odottelua sekä epätietoisuutta. Bussimatkan piti kestää "vain" 14 tuntia, mutta puoli kymmeneltä illalla (jolloin bussin piti olla määränpäässä) Siem Reapiin menijät käskettiin ulos bussista odottamaan tunniksi seuraavaa bussia, jolla matkaa taitettaisiin Siem Reapiin vielä kuutisen tuntia. En tiennyt, olisinko itkenyt vai nauranut. Selkä oli hiekkateillä pomppimisesta niin hajalla, että ei semmosta asentoa löytynyt (eikä löydy vieläkään), missä olisi kivutonta olla. Suomessa ei taatusti olisi sallittua edes eläimiä kuljettaa noilla teillä. Mutta niin vain vaihtui maa ja ennen auringonnousua (kello kolme aamulla) oltiin perillä Siem Reapissa. 

Aamulla olin toki väsynyt, mutta kun kiipesin rappusia hostellin neljänteen kerrokseen joutuen hengähtämään jokaisella tasanteella, tulin siihen tulokseen, ettei tämä pelkkää väsymystä nyt ole. Aamupäivällä vaihdoin hostellia ja käytännössä koko loppupäivän makasinkin sängyssä. Eikä paljon lupaavammin alkanut seuraavakaan aamu; puolenpäivän aikaan (kun normaalisti olisin jo käynyt aamupalalla, vuokrannut polkupyörän, ajanut monta tuntia kaupunkia ympäri ja suunnitellut seuraavan päivän ohjelman) sain viimein kerättyä voimat suihkussa käymiseen ja pukemiseen. Kiinteästä ravinnosta kolmena viimeisenä päivänä ovat uponneet vain ja ainoastaan hedelmät.

No, sängyssä olen sitten googlettanut malarian oireita ja lueskellut mitä kaikkea kaupungissa olisi nähtävää ja tehtävää. Paljon olisi. Eikä Siem Reapissa voi käydä näkemättä Angkor Watia, joten mikäli voimat ei palaudu huomiseen mennessä, niin tuo temppeli pitää sitten käydä vaikka buranan avulla katsomassa. Turhauttavaahan tämä on. Maata yksin huoneessa. Ihmiskontaktien toivossa menin hetkeksi istumaan hostellin aulaan, mutta vaakatasoon oli päästävä kahden minuutin jälkeen...

Näe ja koe Kambodza :)