Battambang- Phnom Penh

Maanantaina iltapäivällä olin perillä Lonely Planetissa sympaattiseksi joenvarsi- kyläksi kuvaillussa Battambangissa, joka oli minulle kyllä suoranainen pettymys. Kävelin ennen auringon laskua muutaman tunnin Battambangia ympäri löytämättä edes yhtä aioata ruokapaikkaa, joka olisi sallittu minulle. Katukeittiöistä syöminen on nyt kielletty bakteerivaaran vuoksi; pieninkin uusi bakteeri saattaa kuulema riehaannuttaa lavantautia uudelleen ja syöminen sekä eläminen yleensä pitäisi nyt tapahtua mahdollisimman puhtaissa olosuhteissa. Eipä sillä että katukeittiöiden rasvanuudeleita olisi tehnyt mielikään viime aikoina... No, tästä johtuen maanantain lounas oli sama kuin aamupalakin; banaani ja muutama suolakeksi. Illalla opaskirjan avulla löysin kyllä paikan, jossa sain syötyä päivän ensimmäisen (ja viimeisen) aterian. Koska en viihtynyt Battambangissa alkuunkaan, varasin bussilipun jo samana iltana seuraavalle aamulle.

Tiistain seitsemän tuntinen bussimatka Battambangista Kambodzan pääkaupunkiin, Phnom Penhiin, oli kivuttomin sitten kahden viimeisen kuukauden! Ei epämääräisiä pysähdyksiä, ei epätietoista odottelua! Bussi kulki eteenpäin ja matka taittui ihan niin kuin sen kuuluukin. Edes lähtö ei myöhästynyt kymmentä minuuttia kauempaa ja kyseessä oli kuitenkin paikallisbussi! Hyvin hämmentävä oli tämä matka! Kyllä täällä ilmeisesti osataan, jos halutaan :)

No pääkaupunki on sitten pääkaupunki. Äksöniä löytyy ja liikennettä! Ensimmäisenä päivänä tuntui, että ei ole ihmisen nyt hyvä täälläkään olla ja toipua, mutta pikkuhiljaa alkushokki on hellittänyt ja voin melkein sanoa viihtyväni. Ravintoloita on tottakai pääkaupungissa paljon ja se on tärkeää tämän hetkiselle ruokanirsoudelle; ei toisesta eikä kolmannestakaan ravintolasta välttämättä löydy vielä sitä, mitä voisi kuvitella suuhunsa laittavansa. Kyllä mahtaa olla elämä hirveää sillä, joka oikeasti, oikeassa elämässä aina on ruuan kanssa näin nirso! Olen kuullut, että heitäkin on. Pakko myöntää, että nyt on tullut pientä ymmärrystä näitä supermarketin lihatiskillä asioivia kissan omistajia/heidän kissojaan kohtaan, joiden "Elma kun ei suostu syömään mitään muuta kuin naudan sisäfilettä! On yritetty kalaa ja vaikka mitä, mutta ei se kun ei vaan syö...Nälkäänhän se kuolee, jos ei sille tätä filettä osta." Joka kerta ajattelen, että tarjotkaapa kaksi viikkoa kisulle pelkkää purkkiruokaa, niin kyllä se alkaa maistumaan lopulta. Nyt kuitenkin tuntuu, että jos minulle olisi tarjottu kuluneena kahtena viikkona vain nuudelia ja riisiä, olisin ollut mieluummin syömättä.

Tiistaina kävin ylentämässä mieltä Tuol Slengin vankilamuseossa, joka viiden vuoden sisällissodan jälkeen Puna Khmerien johdolla muutettiin koulusta vankilaksi/kidutuslaitokseksi vuonna 1975, eli ei kovinkaan kauan aikaa sitten...  Ihmiset pakotettiin kaupungeista maalle orjatyöhön, sillä uusi hallitus ei arvostanut koulutusta tai koulutuksen saaneita ihmisiä lainkaan; päinvastoin, lähes kaikki maan koulutetut kansalaiset tapettiin asemansa vuoksi kidutusleirillä. Noin 20 000 Tuol Slengissä hengiltä kidutetun ihmisen lisäksi tämän neljä vuotta kestäneen hallinnon aikana kaksi miljoonaa ihmistä (melkein kolmannes koko kansasta) kuoli orjatyössä nälkään ja sairauksiin.

Muutto kaupungeista maalle.

Heidät tapettiin, koska he olivat lääkäreitä.

Kaikki Tuol Slengin vankilaan tuodut ihmiset kuvattiin ja nuo tuhannet ja tuhannet kauhunsekaiset ilmeet ovat valitettavasti nähtävillä museossa... Kahdestakymmenestä tuhannesta ihmisestä seitsemän selvisi lopulta hengissä; näiden joukossa oli mm. valokuvaus- tai piirtämistaitojen vuoksi henkensä säilyttäneitä ja muutama pieni poika, jotka onnistuivat piiloutumaan hallinnon ja vankilan kaataneessa välien selvittelyssä. Näitä ihmisiä elää vieläkin ja esimerkiksi kaiken pahan alun ja juuren, Pol Petin, muotokuvia vankilassa maalannut ja sen avulla elossa selvinnyt vanhempi mies maalailee ammatikseen vieläkin.

Miehiä..

Naisia..

Lapsia...

Eläviä ja kuolleita.

Osa vangituista surmattiin vankilassa ja osa kuljetettiin kaupungin ulkopuolelle "Killing Fieldseille" tapettavaksi. Neljäntoista viimeisen vankilassa tapetun ihmisen ruumiit on haudattu Tuol Slengin pihalle. Turistien lisäksi vankilamuseossa käy vieläkin paljon kambodzalaisia ihmisiä etsimässä tietoja ja kuvia kadonneista läheisistään. Koska valta-uskonto on buddhalaisuus, liittyy kuolemaan monenlaisia rituaaleja ja henkimaailman hommia hyvän elämän varmistamiseksi tuon puoleisessa. Vankilassa kidutuskuoleman saaneiden ihmisten omaisten tuskaa lisääkin se, ettei näiden kuolleiden kohdalla rituaaleja ole hoidettu asianmukaisesti ja uhreilla uskotaan nyt olevan kauhea elämä maanpäällisen elämän lisäksi myös siellä, minne buddhalaiset ikinä kuolemansa jälkeen menevätkin. Semmoista Kambodzan lähi-historiaan... Eikä tästä ole kuin 30 vuotta, joten suurin osa näistä kidutetuista ihmisistä olisi elossa vieläkin ilman Puna Khmerien hallintoa. Jokainen paikallinen ihminen tietää tai tuntee jonkun, joka on kärsinyt, kadonnut tai tapettu Puna Khmerien toimesta.

Kidutushuone.

Selli.

Seitsemän vankilasta hengissä selvinnyttä.

Nauraminen oli vankilamuseossa kielletty, mutta eipä se totta puhuen mielessä käynytkään. Tästä helvetin esikartanosta menin pääkaupungin suurimmille markkinoille tukemaan Kambodzan taloudellista tilannetta, siellä sai jo nauraakin :)