Jakarta- Bandung

Jakartasta Bandungiin tulin minibussilla, joiden kerrotaan olevan järkevin matkustustapa Indonesiassa. Jos nämä minibussit ovat se turvallisin vaihtoehto pidemmillä matkoilla, en todellakaan halua kokeilla mitään vähemmän turvallista… Oltiin kolme tuntia taas niin sanotusti jännän äärellä! Tiehän oli tällä kertaa hyvää nelikaistaista moottoritietä, mikä valitettavasti mahdollisti kaahaamisen 120 km/h. Vilkkuja ei käytä kukaan, eikä neljällä kaistalla aja neljä autoa vierekkäin, vaan paikoitellen jopa kuusi. Että siellä sitten pujotellaan, eikä kukaan tiedä mihin suuntaan kanssa-autoilijat ovat seuraavaksi vaihtamassa kaistaa; liinat vaan kiinni kun kaveri näyttää tulevan kylkeen. Kaatosateen alkaessa kuski ei nähnyt tarpeelliseksi käyttää tuulilasin pyyhkijöitä… Jos meillä olisi ollut yhteinen kieli, olisin kysynyt, oliko nyt tarkoitus päästää kyytiläiset päiviltä, vai viedä Bandungiin? Jouduin tyytymään vain katsekontaktiin ja kysyvään ilmeeseen.

Bandung näyttikin aluksi aika lupaavalta; vuoria ympärillä ja aurinko taivaalla. Kaksi päivää on nyt kuitenkin satanut vettä, eikä ”hotelli”, jonka netistä varasin ollut ihan sitä mitä piti :) Hotellin setä (joka on kyllä tosi sympaattinen ja yrittää parhaansa; hänen takiaan olenkin varmasti saanut pidettyä kaikki valitukset sisälläni. Setä on niin herttainen, etten millään tohdi purnata hänelle mm. nettiyhteydestä, jota ei lupauksista huolimatta ole) antoi minulle saapuessani kaupungin kartan, joka oli tulostettu mustavalkoinen paperi. Pehmeydestään ja haalistuneisuudestaan päätellen sama kartta oli ollut jo monen muunkin turistin taskussa. Tuon kartan avulla on melko mahdotonta löytää kaupungista haluamaansa, sillä katujen nimiä ei enää tässä vaiheessa kartan elinkaarta ole mahdollista lukea. Mutta eipä tuolla vesisateessa olisi paljon nähtävyyksiä katseltukaan, että mitään ei toisin sanoen hävitty tässä pelissä : )

Supermarketteja olen kaupungista löytänyt ja niiden ansiosta saanut syödäkseni. Pari sanaa paikallisista miehistä; väitän olevani tottunut yksin matkustavana vaaleana tyttönä siihen, että minua Aasiassa tuijotetaan, mutta indonesialaisten miesten tuijotus on niin läpi tunkevaa, että ahdistun siitä. Nämä miehet eivät pelkästään vilpittömästi tuijota ja moikkaa, vaan suorastaan riisuvat vaatteet päältä katseellaan. Eivät varmaan pahaa tarkoita hekään, mutta tekisi mieli kertoa heille, kuinka epäkohteliaalta ja ahdistavalta se tuntuu. Ajattelin ottaa aseeksi takaisin tuijottamisen, mutta eihän se näiden kanssa toimi. ”Oi, tyttö katsoi takaisin! Varmaan haluaa naimisiin!”

Huomenna minibussi kaahaa kohti Pangandarania, jonka ääreltä löytyy sekä meri, että metsää, joten voi olla, että otan ensimmäisen valokuvan Indonesiasta :)  Tässä ikkunasta vesisadetta katsellessa pääsee melkein (säätiedotuksista päätellen) suomalaiseen joulutunnelmaan :)