"Sinulla on lavantauti."

Sunnuntaina pyöriskelin jälleen voimattomana ja ruokahaluttomana sängyssä auringonlaskuun asti. Normaalisti syödessäni aamupalaa, mietin jo mitähän uutta tänään söisin illalla. Viimeiset päivät olen katsonut epätoivoinen ilme kasvoillani kelloa ja todennut, että hitto kun edellisestä kiinteästä ravinnosta (tai sen nielemisen yrittämisestä) on kulunut jo 10 tuntia ja taas olisi pakko yrittää upottaa edes pieni leivän pala... Illalla lähdin hoippumaan kauppaan kokeillakseni vaihteen vuoksi muutamaa suolakeksiä illalliseksi :)

Matkalla päätin kuitenkin äitin mieliksi hoippua samoilla vauhdeilla ainoalle karttaan merkitylle sairaalalle. Sairaala oli kartasta päätellen iso ja... no, jotenkin se vain antoi odottaa jotain muuta mitä oli. Isohan se olikin ja kävelin ensimmäisestä näkemästäni portista sisälle lukuisten katseiden saattelemana. Ainoa kyltti, jossa luki jotain englanniksi, taisi olla "ensiapu" ja ajattelin, että kai sieltäkin jonkun lääkärin löytää jolta kysyä mitä kannattaisi tehdä, kun ruoka ei kolmatta päivää maistu ja kuumettakin oman tuntemuksen mukaan on. Tuo ensiapuosaston käytävä oli jotain niin järkyttävää, että luulin näkymän olevan mahdollinen vain kauhuelokuvissa. Ihmisiä makasi sairaalavuoteilla letkuissa pitkin käytävää omaisia vierellään ja lattia oli täynnä verilammikoita... Siellä ei juossut kiireisiä lääkäreitä, ei. Ei mitään tekemisen meininkiä. Kaikki ihmiset tuijottivat minua vakavina ja salissa oli kirjaimellisesti kuoleman hiljaista. Seisoin käytävällä itku kurkussa jämähtäneenä enkä oikein uskaltanut katsoa ketään päin. Aikani seiniä katsellessani yksi poika rohkaistui tulla kysymään minulta tarvitsisinko kenties apua. Olin kyllä huomannut käytävän perällä nuo valkotakkiset hoitajat hengityssuojineen (joiden luo poika minut ohjasi), mutta en jostain syystä ollut saanut itseäni liikutetuksi heidän luokseen. Kaikilla hoitajilla oli naamallaan "älä kysy minulta mitään"- ilme, joka on tuttu tilanteista, joissa paikallinen ei osaa tai uskalla puhua englantia. Yksi hoitaja-poika uskalsi kuitenkin edes yrittää, vaikkakaan ei taatusti ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä yritin kertoa. Kysymykseeni "olisiko teillä kuumemittaria?" hän vastasi "ei", joten tulin siihen tulokseen, että keskustelua on turha jatkaa; oltiinpa sitten vaikka Kambodzassa, niin onhan sairaalasta nyt vaan kuumemittari löydyttävä :D Sain ohjeeksi istuutua odottamaan lääkäriä, joka saapuikin pian vastaanottopaikalleen muovisen puutarhakalustepöydän taakse, muoviselle puutarhakalustejakkaralle :) Ei ymmärtänyt hänkään minua hoitajaa paremmin, mutta pyörtyessäni (onnekseni lähimmälle tyhjälle sairaalavuoteelle) nämä valkotakkiset kuitenkin ilmeisesti ymmärsivät, että joku tuota tyttöä vaivaa ja tadaa; kuumemittari ilmestyi kainalooni! :D En tiedä pyörryinkö heikon oloni vai vallitsevien olosuhteiden takia, mutta kuume tuli mitatuksi ja sitä oli 38,5. Olin vakuuttunut siitä, että täällä en anna itseäni pistettävän yhdelläkään neulalla ja kovasti hoitajakin oli minua neuvomassa apteekkiin tai yksityiselle klinikalle. Kymmenen minuuttia jankattuani eri tavoin muotoiltua kysymystä "mitä minun tulisi apteekista ostaa?", hoitaja sai viimein ahaa-elämyksen; "Aaa! You don't know name of medicine!" Yea, u got it! Sain listan lääkkeistä annostusohjeineen (mutta ensin hoitaja-poika halusi kuitenkin tietää minkä ikäinen olen, missä asun ja saisko puhelinnumeroni. Jotain tilannetajua! Yritän tässä päästä takaisin elävien kirjoihin ja sinä kysyt jumalauta puhelinnumeroa?!").

Istuin sitten lääkenyssäkkäni kanssa oman huoneeni sängyllä ja ohjeiden mukaan päivässä olisi pitänyt ottaa yhteensä kuusitoista (16!) tablettia! Eri värisiä pillereitä, aasialaiseen tapaan minigrip-pussissa, ilman käyttö-ohjeita, selostuksia sisällöstä... Kävelin hostellin respaan ja pyysin jotakuta heittämään minut yksityiselle klinikalle, missä puhuttaisiin englantia. Mikä helpotus oli istuutua Friendship Clinic Khmerin tuolille ja kertoa englantia puhuvalle hoitajalle, mikä minua vaivaa vastaanottaen myös lisäkysymyksiä ja saaden varmistuksen siitä, että minua todella ymmärrettäisiin tällä kertaa. Vatsani oli ollut aivan turvoksissa ja kivikova kaksi päivää (ilman muruakaan ruokaa) ja lääkärit epäilivät bakteeria mahassa, joka olisi nostattanut nyt myös kuumeen. Käsky kävi tippaletkun päähän.

Kolme tuntia makasin tipassa hoitajan kanssa elokuvia katsellen ja jutustellen räikeistä kulttuurieroista Aasian ja Euroopan välillä; hänen ukillaan oli neljä vaimoa ja mummolla kolme aviomiestä :D Hoitajalla itsellään oli kuitenkin länsimaalaisempi ajattelumaailma, eikä hän hyväksyisi aviomiehellään toista vaimoa, vaikka se Kambodzassa (ja Kaakkois- Aasiassa ylipäänsä) on enemmän kuin normaalia. Hoitajan palkka yksityisellä klinikalla Siem Reapissa on 200 yhdysvaltain dollaria, n. 155 euroa,  kuukaudessa (sisältäen ilmaisen asunnon) ja sivubisnestä harjoittaakseen hoitaja oli käynyt manikyyri-koulun Vietnamissa. Aikansa kuluksi hän harjoitteli viereisellä sängyllä erilaisten kuvioiden tekoa tekokynsiin ja laittoi myös minun kynnet kuntoon nesteen pulpattaessa tippaletkussa :) Vaan kylläpä oli neljän pullollisen jälkeen pirteämpi olo! Ei ne ihan huuhaa-juttuja ole puheet ravinnon tärkeydestä ihmiselimistölle :)

Yöksi pääsin "kotiin", mutta maanantai-aamuna menin takaisin klinikalle verikokeisiin (kuten kavereille kerroin; " vain poissulkeakseni malarian, lavantaudin tai muiden vakavien sairauksien mahdollisuuden"). Tulokset tulivat puolen tunnin jälkeen, ja ne kuuluivat näin: "Sinulla ei ole malariaa. Sinulla ei ole dengue- kuumetta. Sinulla on lavantauti." Tuli mieleen Lasse Lehtinen "Haluatko miljonääriksi"- ohjelmasta; "Sinulla oli mukava loma.. (pitkä hiljaisuus)... nyt sinulla on lavantauti!" :D No joo. Melko vakava sairaushan se on. Mutta ei niin vakavaa asiaa, jolle ei voisi nauraa. Sitä paitsi myöhäistä se nyt on rykiä, tauti on jo saatu ja nyt siitä koitetaan päästä eroon. Tippaletkun päähän tottakai kävi käsky tänäänkin, viisi pullollista lääkettä suoraan suoneen supersportilta fudista katsellen. Maanantainen hoitajani harrasti viereisellä sängyllä ristipistotöitä :) Lueskelin netistä lavantaudin oireita " Oireita ovat alussa päänsärky, ruokahaluttomuus, väsymys ja alaselän kipu". Siinähän minun kolmen viimeisen päivän ohjelma oli just eikä melkein! Eikä se valittelemani selkäkipu mistään bussissa istumisesta johtunut, vaan ystävästämme lavantaudista.

Uusi päivä, uusi lääke!

Molempina päivinä minua on hoitanut kaksi kiinalaista lääkäriä, joita tulkkaa kambodzalaiset, niin ystävälliset ja sympaattiset hoitajat. Kun poistun klinikalta, koko henkilökunta tulee ulos vilkuttamaan ja huutamaan (pakko kai sanoa) ikävä kyllä, "see you tomorrow!" Tippalääkitys (muiden lääkkeiden lisänä) jatkuu ainakin huomenna. Auringon paistaessa en saa liikkua ulkona, joten aikaa, sitä on. Kuten blogitekstin pituudesta huomaa :D Pimeän tullen ilman viiletessä sain luvan mennä Night Marketille. Aion NIIN mennä tänään ostamaan itselleni jonkun lohdutuspalkinnon; piikkikammoinen on kuluneen vuorokauden aikana katsellut 6 tuntia kämmenselässä törröttävää piikkiä, ottanut kaksi piikkiä alaselkään ja antanut verinäytteen! Lisäksi sain syötyä melkein kokonaisen kulhollisen hedelmiä, jugurttia ja mysliä, jotka ovat vieläkin sisälläni! Eihän se missään nimessä helppoa ollut, mutta alas meni.

Tästä tämä paranee älkööt huoliko!