Siem Reap...

Neljä päivää on nyt tippaletkussa roikuttu ja olo kyllä kohentunut päivä päivältä huomattavasti. Tänään olin ensimmäistä kertaa ulkona ihan päiväsaikaan (illalla kuitenkin tippaletkussa), Angkor Watia tuhansien muiden turistien kanssa ihailemassa. No olihan se vaikuttavan näköinen ja kokoinen niin kuin monet muutkin temppelit alueella, mutta kyllä puoli päivää temppeleissä pyörimistä oli minulle (etenkin puolikuntoisena) ihan tarpeeksi. Parasta päivässä oli hetki iltapäivällä, kun tajusin, ettei temppelikierros kaatanut minua laisinkaan! Ihan voimissani olin vieläkin. Toinen hieno hetki keskiviikossa oli sen etäisesti tutun tunteen, NÄLÄN TUNTEEN, kokeminen. Se ei ollut pelkästään tunne siitä, että nyt saattaisi väkisin upota banaani, vaan se oli nälkä! Se tunne, kun unelmoit ruuasta ja sinun on pakko saada sitä! Kovin suuria nuo käsiteltävät ruokamäärät eivät vielä toistaiseksi ole ja alas menevien ruokalajien kirjo on melko pieni, mutta kylläpä en ihan äsken ole nälästä tullut näin iloiseksi.

Vähän säälittäväähän tämä elo on tässä viime päivät ollut. Aamulla pakkaan reppuun päivän ensimmäiset lääkkeet ja kävelen klinikalle, josta kolmen tunnin päästä laastarit kämmenselissä kävelen lääketokkurassa takaisin omaan huoneeseeni odottelemaan auringonlaskua. Auringon laskettua pakkaan laukkuun päivän toisen lääkesatsin ja lähden lähikaduille miettimään, mitä ruokaa saisin nieltyä ennen nukkumaanmenoa :) Mutta klinikka, se tuntuu kyllä jo lähes kodilta! Tiedän oman huoneeni, oman sänkyni ja oman vilttini, Tiedän, että minun on juotava se kuvottava litku joka aamu. Ja koko mukillinen; ensimmäisellä klinikkakäynnillä luulin sen olevan teetä ja hörppäsin mukista muutaman kerran siirtäen sen sivuun pöydälle, kunnes hoitaja tuli tyrkyttämään sitä minulle uudestaan. "Ei kiitos, en oikein tykännyt siitä." Mutta se on Tanja sinun lääke, sinun on vaan pakko juoda se kaikki. Tiedän, että ensimmäisenä lääkäri mittaa kuumeen ja verenpaineen samalla kun hoitaja survoo neulaa kämmenselkään. Muistan tv-kanavat ulkoa, tunnen kaikki hoitajat ja lääkärit. Tiedän jokaisen minua valvoneen hoitajan pisimmän seurustelusuhteen, siviilisäädyn, harrastukset, sisarusten määrän... Facebookista ollaan katseltu minun reissukuvia, lumisia kuvia Suomesta, kuvia kummitytöstä :) Varmaan tulee eroahdistus kun hoidot aikanaan klinikalla loppuvat :D

Viime yönä klinikalle oli saapunut espanjalainen kohtalotoveri lavantauteineen. Tyttö oli vähän epäileväinen klinikan suhteen, koska ei tiennyt, mitä lääkkeitä hänelle syötetään (oli muuten oksentanut kaksi kertaa sen pahanmakuisen litkun, enää eivät kuulema sitä tarjoile hänelle Ne on just tuommosia nuo espanjalaiset että mikään ei kelpaa :) ). No en tiedä minäkään, mutta henkiin olen neljässä päivässä herännyt :) Ja kyllä nuo tiedot ihan asiallisesti lääkäreiden kirjoittamista papereista löytyy. Meillä molemmilla oli otettuna rokotukset lavantautia vastaan, mutta arvatkaa mitä, ne ei aina auta :) Vakuutusyhtiötäkin jo lähestyin ja kerroin tulevasta topakasta laskusta. Ei ole ihan ilmaista tuo fudiksen katselu klinikalla! Tällä hetkellä taidetaan mennä noin 800 dollarissa... Hyviä keksintöjä nuo vakuutusyhtiöt <3

Day 4. Ja teipinjämät käsivarsissa senkun lisääntyy...