Singapore

Singapore… Mitähän siitä pitäisi oikein ajatella. Kyllähän siellä pienen kylän tyttö oli aika ihmeissään. Kaupunki on jotenkin niin epätodellinen! Koko ajan vastaan tulee ”mitä ihmettä”- asioita. Mitään luonnon kaunistahan ei Singaporen kaupunki-alueelta löydä; kaikki, ihan kaikki on ihmisen ja suuren rahan avulla tehty. Merta on muutettu maaksi, jotta saataisiin tilaa hotelleille ja ostoskeskuksille. Liikkuminen on hyvän metro- ja bussiverkoston avulla tosi vaivatonta ja karttaa sai lukea vaaleahiuksinenkin tyttö ihan kaikessa rauhassa! En oikein tiedä ketkä tähän maahan kuuluu? Kaikki eri ihonvärit ja kielet vaan jotenkin sulautuu katukuvaan. Miltä näyttää singaporelainen ihminen? Pilvenpiirtäjissä on mieletön määrä toimistoja ja kaupungissa on töissä ihmisiä varmasti maailman joka kolkasta. Siististi pukeutuneita ihmisiä juoksee ipodi, ipadi tai tabletti kädessä, take away-kahvi toisessa, paikasta toiseen. Ei ole suomi-tyttö Nokia Lumian kanssa täällä todellakaan enää teknologian huipulla! Siinä ja siinä ilkeääkö omaa puhelintaan edes kaivaa metrossa laukusta katsoakseen kelloa :D Pukumiehiä lakerikengissään, korkeita pilvenpiirtäjiä ja käsittämättömän kokoisia ostoskeskuksia (joihin jokainen tie tuntuu vievän ja joissa kadotat suuntavaiston saman tien. Yhden ostoskeskuksen sisälle voit saapua mm. veneellä)  – siinä Singaporen yhdet kasvot. Viime viikonloppuna ajettujen formuloiden jäljiltä oli vieläkin paljon katsomoita, telttoja ja turva-aitoja pystyssä.

Marina Bayn (kaupungin hulppein alue) lisäksi Singaporessa on toki vähemmänkin prameita kaupunginosia. China Townin katuja kävellessä tuntuu kuin olisit Kiinassa, Little Indiassa tuntuu kuin olisit keskellä jotain Intian kaupunkia. Kaikille tuntuu löytyvän Singaporesta paikka :) Omalla tavallaan tosi vaikuttava maa! Ja pimeällä kauniskin. 

Lauantaina tulin bussilla Malesian puolelle, Melakaan, josta on tarkoitus ottaa lautta Indonesiaan joko sunnuntaina tai maanantaina. Kävin jo tekemässä ennakkotiedustelua ja halusin nähdä, minkä kokoinen paatti on kyseessä :) Melko suuri se onneksi oli, eikä matkan aikana tarvitse mennä keskelle avomerta. Ehkä siitä selvitään!

Miri- Kuching

Parinkin "Ooh you're going to Kuching? Don't take a bus!"- vinkin jälkeen seisoin kuitenkin maanantai-aamuna Mirin bussiterminaalissa litimärkänä aamuisen sadekuuron yllättämänä. Tiesin, että bussimatka tulisi olemaan loputtoman pitkä (vähintään 13 tuntia), mutta olin lennon varaamisen kanssa niin myöhässä, että hinnat oli jo pilvissä. Kärsi tai maksa - ja minähän kärsin :) Bussit on ilmastoituja ja siksi niillä matkustaminen pitäisikin olla melko mielekästä, mutta en voi käsittää, miksi tuo niinkin mukava asia pitää joka paikassa vetää ihan överiksi! Ulkona ilma on varmaan noin 35 asteista ja bussissa ilmastointi puhaltaa 15 asteista ilmaa. Miksi?! Kuski ajaa bussia pipo päässä, kaksi takkia päällekkäin? Eikö se nyt olisi mukavampaa ajaa t-paita päällä ja laittaa sitä ilmastointia vähän pienemmälle? Ei, meillä on täällä ilmastointi, nyt käytetään sitä kunnolla! Onneksi tämä ilmiö on jo tuttu ja omasta repusta löytyy neule, takki, villasukat, pipo... Jokaisella pysähdyksellä sitten kuoriudut tästä vaatemäärästä, jotta pystyt kävelemään vessaan läkähtymättä.

Jos kauhein venematka on jo tullut koettua, niin nyt myös kauhein bussimatka. Tuo (lopulta 15 tuntia kestänyt) matka oli rankka sekä henkisesti että fyysisesti. Teillä (jotka Suomessa olisivat varmasti käyttökiellossa) on satasen rajoitus huolimatta siitä, että ne ovat järkyttävän kapeita ja huonossa kunnossa. Lisäksi ajotyyli on seuraavanlainen: koska bussien koneissa ei ole vääntöä, jokaisen auton perään kaasutetaan täysillä siltä varalta, että ohi satuttaisiin pääsemään samoilla vauhdeilla, eikä vaihdetta tarvitsisi vaihtaa pienemmälle. Kun sitten ohi ei päästäkään, liinat lyödään kiinni metri ennen edellä ajavan auton perään ajamista. Hirveätä katsottavaa, kun edellä ajavalla autolla palaa jarruvalot, mutta oma bussi vain kiihdyttää! Siitäpä se hupi oikeastaan vasta alkoikin, kun aurinko oli laskenut ja matkaa piti tehdä monta tuntia pilkkopimeässä... Täti lipunmyyntitiskillä oli vielä muistanut minua eturivin paikalla, jotta pääsisin varmasti todistamaan kaikki läheltä piti- tilanteet. Kyllä pelko ja ahdistus olivat ehdottomasti ne tunteet, jotka mieltä hallitsivat bussimatkan viimeiset kolme tuntia. Mietin jo (aika paljon muuten erilaisia asioita 15 tunnissa ehtiikin miettiä..), että kauanko ihminen kestää yhtäjaksoisesti pelon tunnetta, ennen kuin pää leviää. Nukkumaan en todellakaan pystynyt. Puntaroin mielessäni kyllä, että eipä minun valveilla ololla suurta vaikutusta ole siihen, ajetaanko kolari kohta vai ei, mutta päätin kuitenkin seurata tämän jännitysnäytelmän alusta loppuun.

Ehkäpä juuri siksi koko tiistain olin totaalisen uupunut. Ensimmäistä kertaa (kun reissua on takana päivälleen 3 viikkoa) aamulla tuntui, ettei jaksaisi nousta sängystä ollenkaan. Tuntui uuvuttavalta, että TAAS pitää tutustua uuteen kaupunkiin, etkä TAASKAAN tiedä missä olet. Katselin vaan sängyn laidalla jalkojani, joihin vuoristomajasta olin saanut muutaman muun kipeilijän tapaan punaisia raapimisjälkiä muistuttavia naarmuja, jotka osoittautuivat bed bugsien (mikä on suomenkielinen sana niille?! Sänkylude, syyhypunkki, satiainen?! :D) aiheuttamiksi. Ilmeisesti en ole heille kuitenkaan allerginen, koska jalat eivät juurikaan kutise. No, tilanne on nyt nähdäkseni paranemassa kuitenkin. Oma makuupussi on ollut kiipeilyn jälkeen kovassa käytössä :) Ensimmäinen asia muuten, mitä tässä hostellissa myöhään illalla tänne saapuessani kuulin, oli että "meillä on tämä alakerta nyt remontissa bed bugsien takia" Nooou!

Huomenna vaihtuu maa. Toivotaan, että bed bugsit ovat sitä myöten historiaa. Borneon Malesia on yllättänyt ehdottomasti eniten siisteydellään ja epä-aasiamaisuudellaan. Ihmiset eivät ole aivan yhtä helposti lähestyttäviä kuin filippiiniläiset olivat, mutta auttavat kyllä varmasti jos apua pyydät. Länsimaalaisia ihmisiä on katukuvassa todella paljon enemmän, eikä vaaleaihoinen ihminen herätä täällä (luojan kiitos) aivan yhtä suurta mielenkiintoa kuin Filippiineillä. Toki yksin liikkuvana vaaleana tyttönä erityishuomiota on tarjolla runsaasti. Tai siis aivan liikaa. Tänään, väsyneenä olin siihen niin kyllästynyt, että teki mieli huutaa "shut the fuck up!!" jokaiselle moikkaajalle ja nimen kysyjälle. "Minne olet menossa?", onko minun aina pakko olla menossa jonnekin, enkö nyt voi vaan kävellä tässä?! Ilman, että jokainen tuijotatte minua ja huutelette tai kyselette jotain!? Ja mitä se oikestaan teille edes kuuluu?! Antakaa minun olla rauhassa!! Perkele! :D Teki mieli vaan vajota maan alle, ettei kukaan huomaa minua, ettei tarvitse vastailla kenenkään tyhmiin kysymyksiin, eikä ottaa yhtäkään ihmiskontaktia! Kolme viikkoa tätä jotenkin kestin, mutta tänään tänään tapahtui totaalinen väsähtäminen asian kanssa. Sain kuitenkin hillittyä itseni, josta palkintona ostin uuden t-paidan ja menin omaan sänkyyn loisteni kanssa lepäilemään :)

Päikkäreiden jälkeen kaupunki ja ihmiset tuntuivat taas ihan erimukavilta! :)

KK - Miri

Perjantaina pakkasin rinkan täyteen likaisia vaellusvaatteita ja kävelin tutisevin askelin bussiasemalle. Jokaiselle katukiveykselle astuessa pohkeet kyllä muistuttivat urakastaan lepoa huutaen. Sitä kyllä 11,5 tunnin bussimatkalla saivatkin! Bussissa viereisellä penkillä istui nainen tyttärensä kanssa ja syystä tai toisesta hän näki tarpeelliseksi ruokkia minua heidän eväillään. Ensin nainen antoi avaamattoman keksipaketin. Koska en kehdannut kieltäytyäkään, otin paketista yhden keksin ja annoin loput takaisin. Mutta ei, keksipaketti on sinulle tyttö! Meillä on täällä lisää. Kohta nainen survoi reppuuni väkisin omenoita! En enää loppumatkasta uskaltanut katsoa koko naista päin, esitin nukkuvaa ja yritin olla mahdollisimman huomaamaton, ettei hän viskelisi syliini enää lisää eväitä. Bussimatkalla ylitettiin sekä Malesian eri osien rajoja että Brunein valtion rajoja. Yhteensä kymmenen(!) kertaa piti nousta ulos bussista check pointeille Kyllä paukkui passiin leimoja... Tiesin kyllä, että Borneossa on pieni ja rikas öljyvaltio Brunei, mutta sen läpi ajellessa hämmästyin todella! Tiet oli täydellisessä kunnossa ja talot mielettömän hienoja. Bruneissa kansalaiset eivät maksa veroja, mutta heillä on silti ilmainen terveydenhuolto ja koulutus. Vallassa on ollut sama ökyrikas sulttaani jo vuodesta 1962 ja kansalaiset ovat enemmän kuin tyytyväisiä. No miksipä ei... Jokaisella Brunein rajanylityspaikalla oli valtavia julisteita kalterien takana istuvasta miehestä, joissa varoitettiin seurauksista, mikäli oleskelet Bruneissa ilman asianmukaisia lupia. Rikkaudet näemmä halutaan pitää tiukasti oman valtion kansalaisilla. Kaikenlaisia paikkoja sitä Aasiasta löytyykin...

Viikonlopun vietin Brunein rajan läheisyydessä Malesian puolella. Miri on niin ikään melko rikas ja moderni kaupunki, mikä yleensä - ja niin tässäkin tapauksessa- tarkoittaa tylsää hienojen ostoskeskuksien ja pikaruokaloiden täyttämää ympäristöä. Asumista ja ruokaa saa halvalla, mutta siinä kaikki mitä Mirillä on tarjota. Oletin, että näin hienosta kaupungista löytyisi kuntosali, mutta kahden tunnin taivaltamisen jälkeen hiki tuli ainoastaan kävelemisestä; yksikään löytämäni kuntosali ei ollut auki. Muita reppulaisia hostellissa on paljon, sillä Mirin lähellä on suosittu luonnonsuojelualue, minne monet ovat jatkamassa kaupungista. Pyykit on pesty ja jalat toipuneet; hyvän seuran vuoksi mukava viikonloppu, joskin tylsässä ympäristössä!

Mount Kinabalu

Keskiviikkona lähdettiin viiden hengen porukalla Kota Kinabalusta parin tunnin ajomatkan päähän, Mount Kinabalun juurelle. Australialaista tyttöä lukuun ottamatta oltiin kaikki samasta majapaikasta, joten tunnettiin toisiamme vähän jo entuudestaankin. Otettiin vuoren juurelta lounas reppuihin ja nimilaput kaulaan (jotta paikalliset tietäisivät, kuka on tämä nuukahtanut vaeltaja vuoren rinteellä :D). Vuorelle pääsy on hyvin tarkasti kontrolloitua; nimen, kansalaisuuden ja passin numeron sai kirjoittaa aika moneen paperiin ennen urakan aloittamista.

  

Ensimmäisen päivän kiipeämisurakka aloitettiin aurinkoisessa säässä hikoillen, mutta ensimmäisen tunnin jälkeen alkoi vesisade, mikä teki etenemisestä vähän hitaampaa liukkaiden kivien ja kallioiden takia. Ilma oheni ja kylmeni jokaisella askeleella ylöspäin mentäessä, mikä puolestaan teki taukojen pitämisestä hieman hankalaa. Toisaalta kovan hengästymisen takia taukoja teki mieli pitää, mutta heti pysähtyessä iski niin järjetön kylmyys, että teki mieli äkkiä jatkaa matkaa. Hidas kiipeäminen hyvin lyhyillä tauoilla oli siis paras menetelmä. Ensimmäisen päivän päämääränä oli Laban Rata- resthouse 3272,7 metrin korkeudessa. Ei ollut kyse yhdestä tai kahdesta kerrasta, kun matkan aikana mietin, että mitä hel**ttiä teen täällä?! Onko joka paikkaan oikeasti ihan pakko itsensä viedä?! Vihaan kylmyyttä, ja nyt puuskutan litimärkänä, sormet valkoisina, hampaat kalisten vettä valuvalla kalliolla! Miksi?! Välillä piti hetkeksi pysähtyä ja miettiä, että mistä ihmeestä kaivan energian ponnistaa tuolla seuraavalle kivelle. Jostain tuo energia kerta toisensa jälkeen löytyi ja iltapäivällä päästiin perille Laban Rataan, jossa piti olla sängyn lisäksi unelmoimamme kuuma suihku. Aivan, ei ollut sitä kuumaa suihkua. Eikä kylmääkään, vaan suorastaan jäistä vettä oli tarjolla. Jäi suihkut ottamatta ja päivän hiki vain kuivateltiin iholle : ) Kuivat vaatteet kuitenkin löytyivät repusta muovipussiin pakattuna ja pikkuhiljaa hampaiden kalina alkoi kuuman teekupin ääressä vaieta. 

Nukkumaan mentiin jo seitsemän aikaan illalla, sillä ”aamupala” oli tarjolla kello kaksi yöllä. Puoli kolmelta lähdettiin pilkkopimeässä, otsalamppujen valossa, kapuamaan huippua kohti. Reput oli mahdollista jättää majapaikkaan ja otettiinkin mukaan vain kamerat ja yhteinen vesipullo. Aamuyön kiipeäminen oli sanalla sanoen RANKKAA, enkä halua edes kuvitella, mitä se olisi ollut painava reppu selässä. Totaalinen pimeys ja märkä vuoren rinne toi oman lisäjännityksen kiipeämiseen; missään vaiheessa näkyvyyttä ei ollut puoltatoista metriä pidemmälle. Aamuinen kiipeäminen tapahtui köyden avulla itseään ylöspäin riuhtoen, joten jalkojen lisäksi kovilla olivat myös kädet. Ilma alkoi olla niin ohutta, että vähän väliä oli pakko pysähtyä ja antaa hengityksen tasaantua. Kolmen tunnin köysikapuamisen jälkeen vastaan tuli rehellistä vuoren seinämää, jota ylöspäin päästäkseen piti käyttää kaikkia neljää rajaa, jokaista ihmiskehon lihasta sekä mielen lujuutta. Hetken päästä ympäriltä alkoi kuulua ”this is fucking amazing”- huokauksia ja tajusin, että nyt taidetaan olla lähellä huippua. 4095 metrin korkeudessa oli kylmä. Niin kylmä, etten ole eläessäni palellut yhtä paljon. Kun aurinko alkoi nousta ja yritin kaivaa kameraa taskusta tallentaakseni tuon huikean näkymän, huomasin, etten pysty tekemään käsillä yhtään mitään. Hampaat kalisten yritin painaa kameran on/off- nappia, mutta ei ollut sormissa sen vertaa tuntoa tai voimaa, että olisin saanut kameran auki. Oli varmasti elämäni samalla hirvein ja hienoin hetki. Vaikka seisoin vain paikallani, olin kylmästä ilmasta ja ilman ohuudesta niin hengästynyt, että välillä kuulin suusta tulevan ulos myös täysin hallitsemattomia ääniä.  Mietin, että jos sormet on nyt amputoitava, niin lähimpään sairaalaan on kyllä matkaa…  Vaikein hetki oli terävimmältä huipulta alas laskeutuminen toimintakyvyttömillä käsillä. Ryhmän saksalaisella tytöllä käsien lisäksi myös varpaat olivat umpijäässä ja hetkeksi vain luhistuttiin vuoren rinteelle epätoivoinen ilme kasvoillamme lämmittämään toistemme käsiä. Tieto siitä, että ilma lämpenisi jokaisella askeleella alaspäin mentäessä, sai motivoitua jatkamaan matkaa mitä erikoisimmilla menetelmillä. Oli lähes liikuttava hetki, kun aurinko viimein nousi kunnolla ja alkoi lämmittää, mikä sai sormet viimein toimimaan. Tuijotettiin saksalaisen tytön kanssa toisiamme haltioituneena silmiin; ”pystytkö liikuttamaan sormia? Pystyn!! Niin minäkin!!” Ei todella tiedetty, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa! Tehtiin molempia. Alastulo majapaikkaa oli lähes nautinnollista, vaikka rankkaa olikin. Maisemat oli niin järjettömän hienot aamu-auringon paistaessa, että tiesin, miksi olin kestänyt tätä järjettömyyttä. Toisen aamupalan jälkeen alkoi puuduttava vuorelta alaspäin laskeutuminen, mikä oli jaloille aivan yhtä kovaa hommaa kuin ylöspäin nousukin. Vastaan tuli paljon paikallisia, jotka työkseen kantavat tavaraa ylös majapaikkaan. Kuvitella, että KAIKEN sen ruoan, mitä vuorelle kiipeäjät majapaikassa syövät, joku on kantanut selässään ylös vuorelle. Miehet kantoivat vuorelle  olkapäällään myös mm. naamasta päätellen todella painavia puuparruja, jotka olivat lisäksi monen metrin mittaisia. Miten ihmeessä saat pidettyä tasapainossa tuon lastin loputtomassa ylämäessä?! Nämä ihmiset eivät vaan voi olla normaaleja!   Roskat ja muu tarpeeton tavara kannetaan puolestaan alas paikallisten toimesta. Eipä tehnyt mieli paljon huipulle roskia jättää… 

Tätä ihanaa, kamalaa, kokemusta ei valitettavasti ole mahdollista kuvailla sen ansaitsemalla tavalla.

Kota Kinabalu

Niin vaan kaksi lentoa taas laskeutui onnellisesti maan kamaralle; pitäisköhän jo luovuttaa tämän lentopelon kanssa kun kerta toisensa jälkeen koneet vaan tuntuu pysyvän ilmassa! Pari uutta asiaa matkustuspäivältä taas "mitä ihmettä?!"-listaan. Manilan lentokentällä jokaisessa yleisessä vessassa oli naispuolinen siivoaja, joka tottakai huolehti vessojen siisteydestä, mutta myös ojensi seinässä olevasta telineestä käsipapereita kätensä pesseille ihmisille :D Noh, jostain kai tuolle älyttömälle ihmismäärälle on vaan töitä keksittävä... "Ei voi olla totta"- ajatus ponnahti seuraavan kerran mieleen Cebu Pacificin lennoilla, joilla pelattiin musavisaa. Lentoemännät lauloivat mikrofoniin pieniä pätkiä erilaisista biiseistä ja matkustajat saivat vastausvuoroja kättä heiluttamalla :D Filippiineillä ei lentoemännäksi näemmä pääse ainoastaan sirolla olemuksella ja nätillä naamalla, vaan jopa laulutaitoja vaaditaan!

Maanantaina maa vaihtui Filippiineistä Malesiaksi, valuutta pesoista ringgiteiksi, liikenne oikeanpuoleisesta vasemmanpuoleiseksi, mopot massiivisiksi maastureiksi ja valtauskonto kristinuskosta islaminuskoksi. Katukuvaan ilmestyi siis autoja, joissa ei istu kuljettajan paikalla ketään sekä paljon huivipäisiä naisia :) Lento Filippiineiltä Borneon saarelle, Kota Kinabaluun, oli samalla hyppy ränsistyneestä aasilaisesta maisemasta moderniin kaupunkiin. Kota Kinabalu on todella puhdas ja siisti kaupunki, josta puuttuu aasialaiseen kaupunkiin kuuluva sekasorto. Rakennukset ja kadut ovat hyvin hoidettuja, ravintolat ja kahvilat todella epä-aasialaismaisen siistejä. Kuten arvata saattaa, alkoi löytyä niitä välillä kaivattuja reppureissaajiakin! Tiistaina kierreltiin muutaman dormikaverin kanssa kaupunkia, joka onkin simppeli ja helposti kävellen katseltavissa.

Huomenna rinkan pohjilta saa kaivaa ensimmäistä kertaa vaelluskamat esiin, kun edessä on mt. Kinabalun valloitus! Olin henkisesti valmistautunut siihen, etten ehkä pääsisi Kinabalu vuorelle, sillä majoitusta vuorelta suositellaan varattavaksi jopa puoli vuotta ennen vaellusta. Sain kuin sainkin sängyn vuorimajasta ja huomenna nähdään, mitä kahden viikon nuudelin syönti on tehnyt fyysiselle kunnolle! :)  Flipflopit siis rinkkaan ja trekkikengät jalkaan!

Siquijor- Dumaguete

Loppuviikko Larenassa oli leppoisaa aikaa; oli kivaa antaa rinkan vaan maata lattialla nostamatta taakkaa selkään kolmeen päivään! Kylä oli ihanan kompakti. Kaikkialle, jopa satamaan, oli kävelymatka ja kadut oppi tuntemaan äkkiä. Sunnuntai-aamuna kuudelta lähdin taittamaan tuota merimatkaa, joka saa ihon kananlihalle, tällä kertaa huomattavasti isommalla paatilla. Voin silti vaan ihmetellä, miten kova tuuli ja aallokko meren selällä on, vaikkei sää muuten ole yhtään myrskyinen. Rannikon läheisyydessä kyyti on melkein nautiskeltavaa, mutta jopa tuo isompi laiva rymisi ja keinui keskellä merta niin paljon, että ihmiset oksensi vessassa ja vesipullot kaatuili pöydillä. Mukavaa se kuitenkin menomatkaan verrattuna oli :)

Dumaguetessa kävelin satamasta Harold's Mansion hostelliin, joka on ehdottomasti reissun paras yöpaikka. Ei jää epäselväksi, että hostelli on suunnattu reppureissaajille (joita täällä pitkästä aikaa näkeekin); huoneet ovat edullisia, kahvi ja tee on ilmaista, polkupyöriä saa lainata ilmaiseksi, pullovettä saa automaatista ilmaiseksi, Lonely Planet- opaskirjat jokaisesta Aasian maasta on lainattavissa alakerrasta, vaatteiden pesuun on omat tilat ja niiden kuivatukseen omansa (jos ei kuitenkaan jaksa pyykätä, pyykit voi viedä tien toiselle puolelle pesulaan hintaan 40 senttiä/kilo, niinkun itse tein), huoneissa on ilmainen wifi (niin nopea, että youtubesta voi kuunnella ensimmäistä kertaa reissun aikana musiikkia!!), aulassa on tietokoneita niille, joilla ei ole omaa, lautta- ja bussiaikataulut löytyy seinältä, katolla on grillejä, riippukeinuja, biljardipöytä... mitä muuta voi toivoa? 

Viimeisenä päivänä Filippiineillä Finnair-lippu rinkassa ilmiantoi minut myös ensimmäisille suomalaisille! Tämä suomalainen pariskunta oli myös käynyt Siquijor- saarella Delta fast craftin pehmoisella kyydillä ja päättänyt sen jälkeen, että taittaa jatkossa Filippiineillä kaikki matkat, jotka mahdollista, maata pitkin :D Sain siis hyvää vertaistukea! Mielessä on monia karvaita muistoja aiemmilta reissuilta, kun muiden reppureissaajien (joilla on kuukausia aikaa matkustaa) kanssa vaihdetaan reissukuulumisia ja matkan pituudesta puheen ollen olen joutunut sanomaan, että kaksi viikkoahan tässä vaan oli aikaa ja lento Suomeen lähtee ylihuomenna... Ja viimein minä sain olla se, joka naureskeli muiden ylihuomenna lähteville paluulennoille!! Tuota hetkeä on odotettu! "Ai ylihuomenna jo lennätte Suomeen?! Voi että.. Itsellänihän ei ole vielä paluulippua, ehkä joulupöytään sitten kotiudun." 

Dumaguetessa kävin tietenkin taas sekoamassa kauppakeskuksessa, joka sijaitsee 5 minuutin kävelymatkan päässä hostellista. Laitoinkin elämän ihan risaiseksi ja ostin uuden kynsilakan sekä kynsilakan poistoainetta (yht. 0.35 €), sekä kolmen euron hameen. Ruokakaupassa oli meidän irtokarkkihyllyn tapaan toimiva hedelmätiski, josta sai kerätä purkkiin pihdeillä tuoreita hedelmiä (1,70 €/kg). Ihana! Myyjät varmaan taas ajatteli, että tuo tyttö se on muuten varas tai muuten vaan sekaisin, kun vaeltaa kaupassa puolityhjän korin kanssa silmät kiiluen.

Yhteensä Filippiineillä meni rahaa 250 € sisältäen kaiken elämisen (kahden viikon yöpymiset, ruuat, bussi- ja lauttaliput...). Viimeisen päivän sai vielä elää oikein herroiksi, kun pesoja oli jäljellä liikaa siihen nähden, että seuraavana päivänä vaihtuu maa ja valuutta. Ajattelin, että nytpä tuhlaan loput pesot ja menin kampaajalle sekä ulos syömään. Tuo kombinaatio maksoi 2 euroa. Kyllä, kaksi euroa. Hiustenleikkaus ja pesu kampaajalla euron, risotto jääteellä euron. Vielä jäi siis pesoja vaihdettavaksi ringgeiksi. 

Filippiinit jää mieleen tosi positiivisena kokemuksena. Harvoissa paikoissa on yhtä helppo matkustaa ilman karttaa tai hajuakaan reitistä; suurin piirtein kun tiesi määränpään nimen, niin poikkeuksetta pääsi helposti perille hyvien ohjeiden avulla. Ihmiset ovat todella helposti lähestyttäviä sekä ystävällisiä ja kaiken kaikkiaan vaikuttavat olevan melko tyytyväisiä elämäänsä (poikkeuksena tottakai slummit isoissa kaupungeissa), vaikkeivät rahassa kylvekään. Netin keskustelupalstoilta ei välttämättä saa kovin positiivista kuvaa maasta, mutta ehkä ihmiset kirjoittavat palstoille herkemmin negatiivisista kokemuksistaan. Tottakai ryöstöjä ja muita ikäviä välikohtauksia tapahtuu. Sattuu myös tuhoisia liikenne-onnettomuuksia ja maantieteellisen sijainnin vuoksi tapahtuu maanjäristyksiä ikävine seurauksineen. Väittäisin kuitenkin, että ihmiset Filippiineillä ovat viimeinen asia, jota kannattaa pelätä. Miljoonien ihmisten joukkoon mahtuu toki monenlaisia tapauksia; mutta voihan Suomessakin kuolla ahdistuneen ammattikorkeakoulu-opiskelijan luotiin. Liikenne-onnettomuuksia sattuu, kun liikennevälineitä on maalla, meressä ja ilmassa joka hetki mieletön määrä ja luonnon aiheuttamille katastrofeille kukaan ei vaan mahda mitään, vaikka kuinka haluaisi. Bussi- lautta- ja lentokenttäterminaalien televisioissa näytetään toimintaohjeita maanjäristysten sattuessa, mutta mitäpä muuta ihmiset täällä voi, kun toivoa, ettei oma kylä sorru maanjäristyksessä. Luonto on armoton! Tykkään kyllä filippiiniläisten asenteesta; niillä mennään mitä on, eikä käytetä energiaa sellaisten asioiden murehtimiseen, joille ei mitään mahdeta. Nauretaan ja ollaan iloisia mieluummin.

Muita reppureissaajia ei kyllä liiemmin Filippiineillä näkynyt. Välillä juttuseuraa olisi ehkä kaivannutkin; toki sitä sai ovesta ulos astuttuaan niin paljon kun ikinä halusi. Paikallisten englanti ei kuitenkaan yleisesti ottaen ole niin hyvää, että kovin syvälle luotavaa keskustelua pystyisi käymään. Aika ajoin tuntui, että voisi jutella muustakin kuin siitä, mikä minun nimi on, minkä ikäinen olen, mistä olen kotoisin, missä Suomi sitten on, jos ei Amerikassa, mitä kieltä Suomessa puhutaan, miksi olen yksin reissussa, minne olen menossa, onko minulla aviomiestä, entäs poikaystävää, miksi ei, miten se on mahdollista, haluaisinko filippiiniläisen poikaystävän… - ihan vaan vaikka säästä :)

Huomenna Cebu Pasificin siivin lento Dumaguetesta Manilaan ja Manilasta Malesiaan, Kota Kinabaluun.

Filippiinit kuittaa!

Siquijor

Perjantaina olin suunnittelut etsiväni jostain vuokrattavan polkupyörän, jolla voisin käydä lähikyliä katselemassa. Ei löytynyt kuitenkaan ehjää polkupyörää koko Larenasta, mopoja sitäkin enemmän. Ihmiset eivät oikein ymmärrä, miksi kukaan haluaisi ajaa polkupyörällä tai kävellä, koska mopollakin pääsee. ”Motorbike we have!” Joo. Sen tiedän kyllä, mutta kun etsin tässä nyt polkupyörää. Menin naapurikylään pienissä kylissä ja kaupungeissa käytettävällä tricyclellä, joka tarkoittaa mopoa sivuvaunulla. Näillä välineillä ei yleensä kuljeta viittä kilometriä pidempiä matkoja.

Kyytiin ahdetaan kuskin lisäksi yleensä kahdeksan ihmistä.

Bensa-asemat pienissä kylissä ovat pöytiä tien varressa, joiden päällä on rivi bensalla täytettyjä kokis-pulloja :) Vedellä ei kulje mopot täälläkään, vaikka aika pienillä kolikoilla joukkoliikenteessä pelataankin.

Jäin Sanduganissa pois kyydistä ja lähdin kävelemään pienelle hiekkatielle, jonka varrella oli maatiloja ja eläimiä. Olen joskus saanut kritiikkiä siitä, että 80% reissukuvista on eläimistä :D Tähän päivään mennessä ei ollut kuitenkaan vielä kuvaa yhdestäkään lehmästä tai koirasta, mutta asia korjaantui :) Tiesin, että maatilojen takana vastaan tulee ranta ja ajattelin käydä vähän varpaita uittamassa. Mutta! Mitä tulikaan vastaan lehmäpellon jälkeen!!! Punttisali! Voi onnea <3

Eihän se kovin suuri ja monipuolinen ollut, mutta kyllä siellä lihakset jumiin sai.

Olen huomannut kyllä, että täältä löytyy mitä ihmeellisimpiä asioita mitä ihmeellisimmistä paikoista, mutta kyllähän punttisali pellon laidalla vaan taas yllätti. Ei siitä mihinkään pääse. No tottakai kävin salilla! Enkä ollut edes yksin; salilla oli myös saarella työskentelevä hollantilainen sukellusopettaja. Joku muukin siis ymmärtää hyvän päälle! Ei lähtenyt vaihtovaatteet mukaan, mutta onneksi bikinit olivat vakiovarustuksena repussa. Suihkuna toimi siis meri, sillä välin kun hikiset salivaatteet kuivuivat rantatuulessa :) 

Päätien varresta jatkoin matkaa seuraavaan kylään pienellä bussilla, joita saarella kulkee melko harvakseltaan. Stop- nappeja ei jeepneissä tai pienissä busseissa ole; ne pysähtyvät kun kilisitytät kolikolla istuimien teräksisiä reunoja. Busseissa on yleensä kyydissä myös rahastaja, joka kilisyttää kolikkoa merkiksi kuskille, kun joku haluaa jäädä pois kyydistä. On ilmeisesti aika puuduttava tuo rahastaja-kolikon kilisyttäjän työnkuva, sillä kaikki kolme tympeää filippiiniläistä, joihin olen matkalla törmännyt, ovat olleet rahastaja- kolikon kilisyttäjiä busseissa :)  

Bussin  istuimet Mikki Hiiri-kuosilla! Kyllä lähtisi  Helsinginkin joukkoliikenteen käyttäjämäärät kasvuun näillä penkeillä.

Muutaman kylän jälkeen lähdin kävelemään takaisin Larenaan päin bussia odotellessa. Aika monta kilometriä kävelinkin, kunnes jäin tien varteen katokseen hengähtämään hetkeksi kylän miesten ja mummojen seuraksi. Juteltiin mm. siitä, missä kukin oli töissä (ihmettelin, miksei kukaan heistä ollut töissä perjantaina yhden aikaan?), katseltiin kännykästä kuvia paikoista, joissa olin Filippiineillä käynyt. Kännykän kosketusnäyttö oli miesten mielestä hieno; ”Ooh touch- screen!” Kyläläiset halusivat tietää reissusuunnitelmistani ja kun kerroin, että aion kiertää vielä luultavasti joitain kuukausia Aasian maita, kysymys kuului ”Do you have big business in Finland?” No ei todella ole isoja bisneksiä :D Ei valitettavasti bisneksiä ensinkään! Bussia ei vielä pitkän rupattelun jälkeenkään kuulunut, joten yksi miehistä sanoi heittävänsä minut mopolla lähikylään, josta pääsee jeepneyllä takaisin Larenaan. Kauniita naisia eivät kuulema rahasta :D No heitäppä toki!

Larena

Esimmäisen yön Siquijor- saarella nukuin dormissa San Juan nimisessä kylässä. Toivuin venematkasta ja ylipäänsä kahden päivän matkustamisesta. Samassa dormissa majoittunut kanadalainen poika kertoi tulleensa saarelle Dumaguetesta isommalla, noin sata henkeä vetävällä aluksella, mikä oli todella huojentava tieto! Muitakin vaihtoehtoja saarelta poistumiseen rautapurnukan lisäksi siis olisi olemassa.

Vaihdoin keskiviikko-aamuna majapaikkaa Larena-kylän liepeille, puuhun, meren yläpuolelle bambun varsista rakennettuun majaan, jossa luulin viettäväni seuraavan yön. Sen lisäksi, että sänky kuhisi pieniä muurahaisia, majassa vipelsi erikokoisia liskoja. Niin pieniä kun liskot itseeni verrattuna ovatkin, niin en kyllä tykkää heistä sitten yhtään! Muutamat liskojen aiheuttamat sätkyt majaan astuessa saatuani opin menemään mökkiin kovasti tömistellen, jotta liskot tajuaisi pysyä piilossa. Muutaman kerran se toimikin, mutta pian iso vakio-lisko repun vieressä ei enää pelännytkään minua! Ei vaivautunut menemään kokonaan piiloon, vaan jäi tuijottamaan seinälaudan takaa! Miten voi noin pieni eläin saada ihmisen olon niin epämukavaksi!? Majapaikassa (on muuten kirjaimellisesti maja-paikka :D ) ei ollut suihkua, vaan peseytyminen tapahtui ulkona pienessä lähteessä. Lähde ei ollutkaan (paikoitellen mutaista pohjaa lukuun ottamatta) yhtään hassumpi paikka ”käydä suihkussa”, mutta lähteelle piti kulkea mutaista hiekkamaata pitkin, joka imaisi jalan, jos käveli liian hitaasti : )

Peseytymislähde

En pysty kuitenkaan kertomaan miten majassa lopulta olisi nukuttanut :) Auringon laskiessa mies, joka työskenteli majapaikassa, ilmoitti minulle surkealla englannillaan, että nyt mentäisiin yhdessä hänen vaimonsa kanssa jonnekin. Yhteisen kielen puuttumisen vuoksi en tiennyt minne mentäisiin ja miksi, mutta kaikki tavarat piti pakata mukaan, ”because not safe here”. Pian oltiinkin yhden skootterin päällä kaikki neljä; rinkka, mies, hänen vaimonsa ja minä. Ajettiin talolle, joka oli kuulema amerikkalaisen omistama ja jossa asui miehen täti.  Tilanne oli niin absurdi, että repeilin itsekseni nauruun; istuin jonkun tuntemattoman talossa sohvalla tuntemattomien ihmisten kanssa, enkä tiennyt miksi :D Kohta oltiin miehen ja hänen vaimonsa kanssa naapuritalossa, josta otettiin mukaan keitettyä riisiä ja mentiin pariskunnan omaan kotiin, jonka rakentaminen oli rahan puutteen vuoksi jäänyt vaiheeseen. Vaimon laittaessa meille ruokaa, viimein luulen ymmärtäneeni miehen selostuksen siitä, miksi olin nyt heillä, enkä omassa majassani muurahaisten ja liskojen kanssa. Miehellä oli majapaikassa työvuoro ja koska hän ei uskaltanut jättää minua majoille yksin tai halunnut valvoa ulkona, hän vei minut tätinsä luo :) Kun riisit, kalat (joissa ei ollut muuta kuin nahka ja ruotoja) ja muut vähintään yhtä epämääräiset ruokalajit oli syöty, luulin lähtevämme takaisin tädin luo (minkä ymmärsin olevan majapaikkani seuraavan yön), mutta vuorossa olikin karaokea ulkokatoksessa yhdessä sukulaisten kanssa :) Karaokelaitteet ulkona, keskellä pientä metsää järjettömän isoilla ja massiivisilla kaiuttimilla?! Ja mistä se koko sukukin kerääntyi katokseen muutamassa sekunnissa?! Taas tuli hetkellisesti "you are in candid camera"- fiilis :D Miehen ja hänen veljensä esittämien biisien jälkeen mentiin vielä hetkeksi naapuriin katsomaan 14 tuumaista Singer- televisiota, viskiäkin olisi ollut tarjolla. ”Onko teillä Suomessa tällaiset televisiot?” Noo.. joskus oli :D  Sen verran sain selkoa tästä erittäin vaatimattomasta englannista, että telkkarit ovat Filippiineillä tosi kalliita ja 14 tuumaista televisiota varten joudutaan ottamaan lainaa lähes kahdeksi vuodeksi. Illalla istuin vielä tädin luona (siinä amerikkalaisen omistamassa talossa :D Niin paljon jäi mieheltä kehnon englannin vuoksi sanomatta, mutta onneksi tuon oleellisen tiedon pystyi kuitenkin kertomaan :D), missä kukaan ei puhunut sanaakaan englantia, mutta kaikki oli hyvin kiinnostuneita vaaleaihoisesta muukalaisesta. Sana kylällä kiiri nopeasti; vähän väliä talon pihaan ajoi ihmisiä, miehiä sekä naisia, jotka tulivat asiakseen katsomaan ja tervehtimään oven raosta vaaleaihoista tyttöä. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa… :D Hyvin nukutti tädinkin luona.

Tänään ajeltiin saarella tutustumani naisen ja hänen kaverinsa kanssa mopolla (3 päällä tietenkin) ympäri saarta ja pysähdyttiin kaikissa "pakko nähdä"- kohteissa. Juttelin uudessa majapaikassa pitkään vanhemman filippiiniläisen miehen kanssa, joka niin ikään oli asiakkaana hostellissa. Tuo mies olikin varmaan ensimmäinen, joka oli kuullut Finland-nimisestä paikasta aiemminkin ja tiesi jopa missä se sijaitsee. Useimmiten "where are you from"- kysymyksen jälkeen esitetään kysymys "Is Finland in America?". Yleinen käsitys on, että englantia osaavat ihmiset ovat kotoisin kaikki Amerikasta. Mies oli kiinnostunut esimerkiksi euron arvosta ja euro-maiden tilanteesta sekä siitä, millaisella budjetilla matkustan. Tätä en olisi uskonut kokevani, mutta jopa filippiiniläinen mies nauroi sille rahasummalle, jolla olen pärjännyt pian kaksi viikkoa heidän maassaan. "Kyllähän yksi hostelliyö maksaa jo yli 500 pesoa?!" Ei mies, ei maksa kuin puolet tuosta jos vaatimustaso ei ole kovin korkealla :)

Cambugahay Falls

Iloilo- Siguijor

Maanantaina menin lautalla Iloilosta Bacholodiin, mistä päätin lähteä vielä samana päivänä bussilla Dumagueteen [doomaketai]. Vähän hankaluuksia tuottaa nämä paikannimet; ”Mihin olet menossa tyttö?”, ”no sinne Duma.. eiku Dooma.. tai siis..” Bussimatka kesti pauttiarallaa seitsemän tuntia  ja kuoppainen tie kulki jälleen vuorten yli maaseutuja halkoen. Bussimatkoja on käytännössä mahdotonta nukkua; bussi hyppii ja rämisee sekä telkkari huutaa täysillä koko matkan. Meteli on älytön. Toisaalta bussimatkoilla ehtii nähdä niin paljon, ettei niitä malttaiskaan nukkua.

Villapipo sekä muovipussi päässä hän myy vettä bussiasemalla. Miksi, oi miksi? Eikö täällä nyt ole aika hiostavaa muutenkin?

Niin pientä kylää ei Filippiineiltä tunnu löytyvän, jonne ei olisi rakennettu koripallokenttää. Tuntuu jotenkin järjenvastaiselta maassa, jossa ihmisten keskipituus on 150 senttiä. Eikö vaikka pingispöytä olisi helpompi ja halvempi rakentaa? ” Mabinay” nimisessä kylässä  Smoke free- ajatus oli viety melko pitkälle ja koko kylä oli julistettu savuttomaksi. Asiasta ilmoitettiin noin 20 metrin välein ripustetuin kyltein sekä vieläkin tiheämmin ripustetuin julistein mädäntyneistä hampaista, mätivistä ikenistä, syöpyneistä huulista… Ihan kaikkien kuvien kohtalot eivät välttämättä olleet tupakoinnin aiheuttamia; julisteissa oli myös mm. nahattomia jalkateriä ja muodottomia ihmisen päitä. Järkyttävää katseltavaa :D Hieman nuo julisteet tietysti rumentaa katukuvaa, mutta ajatus savuttomasta kylästä oli kuitenkin suloinen!

Dumaquetessa yövyin suomalaisen vankilan selliä karummassa huoneessa. Ei ikkunoita, ei vessaa, ei pistorasiaa, jossa ladata kännykkää :D Tiistai-aamuna hyvin mielelläni jätin tämän luukun taakseni ja menin satamaan odottelemaan lauttaa Siquijor- saarelle [Sikihor](jälleen sopii suuhun kuin valettu). Lautta osoittautuikin melko pieneksi veneeksi ja tunnin merimatkasta tuli elämäni kauheimmat 60 minuuttia. Ikinä, IKINÄ ennen en ole pelännyt niin paljon! Liuta erilaisia ajatuksia ehti käydä mielessä tuon veneilyn aikana, enkä pitänyt edes vaihtoehtona sitä, että selviäisin matkasta hengissä. Paikallisten naisten rintaan piirretyt ristinmerkit tai ”oh my God”- huudot veneen ollessa aallon alla kallellaan eivät helpottaneet yhtään oloa. Kaksinkerroin, silmät kiinni piti toivoa vaan parasta. Kun maailman kahdeksas ihme sitten tapahtui ja astuin vapisevin jaloin maan kamaralle, helpotuksen kyyneleet eivät olleet kaukana.

Nytpä tässä sitten pohdin, miten täältä pääsisi pois :D  Siihen kapiseen rautapurkkiin en aio astua enää jalallakaan; yksi mahdollisuus minulle nyt näköjään annettiin sen kyydissä elävänä selviämiseen, toista ei välttämättä tule :D Iho menee kananlihalle vieläkin tuota veneilyä ajatellessa! Eiköhän täältä isommallakin seilaajalla pääse pois…

Boracay- Iloilo

Boracay ei ollut paikka minulle, viikonloppu ”paratiisi-saarella” oli ehdottomasti riittävä aika. Itse turistit eivät niinkään häirinneet, (90 % saaren turisteista on korealaisia  ja itse tunnistin korealaiset turisteiksi vain, jos kaulassa roikkui kamera) mutta turisteja varten rakennetut viiden tähden hotellit ja muu oheistoiminta sitäkin enemmän. Boracaylla on 3 km pituinen postikorttiranta, joka on jaettu kolmeen osaan; alue 1, alue 2 ja alue 3. Alueella yksi sijaitsee kalleimmat hotellit ja niiden notkuvat buffet-pöydät, alueella kolme asui sitten rinkka selässä matkustavat :)  Saari on profiloitunut aurinkoiseksi bilesaareksi ja onkin varmasti paratiisi turistille, joka haluaa ottaa päivät aurinkoa ja illalla mennä buffetin kautta rantabaariin juomaan ihanan halpaa alkoholia.

Vietin lauantain hollantilaisen tytön kanssa saarta kierrellen. Toisella puolella saarta on ranta, jota ei vielä ole ehditty pilata hotelleilla. Hieno ranta se olikin, mutta muuta Boracaylla ei sitten olekaan tarjota. Illalla käveltiin rantakatua päivitellen sen meininkiä; yli-hintaista ruokaa ja länsimaalaisia miehiä 17-vuotiaat filippiinitytöt kainalossa. Mietittiin, mistä hinnasta saarella voisi viettää kaksi viikkoa.

Sunnuntaina siirryin veneellä Boracaylta viereiselle, isommalle Panayn saarelle. Etsin satamasta pakettiauton, jolla pääsisi samaisen saaren etelä-kärkeen, Iloiloon (onko olemassa positiivisempaa paikannimeä? Ehkä Nauru.). Heitin rinkan autoon ja kävin ostamassa aamupalaa. Söin aamupalan, tein ristikoita, pelasin pelejä kännykällä ja nukuin... mutta auto ei ollut vieläkään liikkunut mihinkään. Julkinen liikennehän ei toimi aikataulujen mukaisesti, vaan auto lähtee liikkeelle sitten, kun se on täynnä. Välillä kuski antoi kyytiläisille signaalin, että ehkä ihan kohta päästään matkaan. Kuitenkin esimerkiksi auton käynnistämisen jälkeen odoteltiin vielä tunti. Perse oli siis istuttu kahden tunnin aikana puuduksiin, ennen kun auto oli liikkunut yhtään mihinkään! Reissun ensimmäinen kiukku oli tosi lähellä tuona aurinkoisena sunnuntai-aamuna, kun tiedossa oli lisäksi se, että auton liikahdettua matkaa on taitettavana noin kuusi tuntia. Puhisin suomenkielisiä voimasanoja auton takapenkillä, kunnes tulin ajatelleeksi, että osa matkustajista (kaikki paikallisia) oli odottanut autossa kauemmin kuin minä ja hyväntuulisena vain jatkoi odottelua (mm. pariskunta 2 kuukautta vanhan vauvan kanssa). Samaan aikaan suomalainen, hyvin organisoituun toimintaan tottunut, kihisee raivosta takapenkillä. Paljon olisi opittavaa filippiiniläisten asenteesta! Paikallisten ihmisten ystävällisyyttä ja auttavaisuutta ei voi kyllä liikaa suitsuttaa...

Iloksi muuttui siis päivä viimeistään iltapäivällä Iloilossa :) Iloilo on saaren pääkaupunki, joka on täynnä isoja ostoskeskuksia ja pikaruokaloita. Kävin läheisen ostarin hypermarketissa hakemassa "pikaisesti" eväitä seuraavan päivän matkustelua varten... kuinka sekaisin voi köyhä opiskelija mennä puoli-ilmaisesta ruuasta! Jos mahdollista, ostaisin sieltä ruuat seuraavaksi vuodeksi eteenpäin. Kosmetiikka-hamstraaja pyöritteli haltioissaan myös halpoja shampoo-pulloja, hiuslakkoja, suihkugeelejä...- niitä samoja, jotka meillä maksaa viisi kertaa enemmän! Ruokakaupassa oli töissä mieletön määrä ihmisiä; jokaisessa hyllyvälissä kaksi työntekijää siistimässä purnukoita suorempaan riviin ja yksi vartija seurailemassa tilannetta. Yhtäkkiä kaupassa kuului filippiineiksi kaikesta päätellen kaupan oma mainos, jolloin jokainen työntekijä keskeytti tekemänsä homman, laski kaikki tavarat käsistään, taputti mainoksen tahtiin ja näytti lopuksi peukkua :D Anteeks mitä?! Onko tämä piilokamera?

Kämppä Iloilossa. Aikamoinen betonibunkkerihan tämä on, mutta ei pidä heretä liian ronkeliksi ;) Sitä paitsi ensimmäisen kerran sitten Manilan, vessan saa vetää vivusta vääntämällä, eikä tarvitse heittää vettä sankolla perään!

Sabang- Boracay

Vaapuin perjantai-aamuna täyspakkauksen kera Sabangin ainoalle autotielle jo ennen auringonnousua ehtiäkseni ensimmäiseen Calapanin suuntaan lähtevään jeepneyhyn. Tie Calapaniin mutkitteli vuoristojen yli ja auringonnousu ei ollut hassumman näköinen korkealta vuorilta katseltuna. Matka Calapaniin kesti puolitoista tuntia (100 pesoa – n. 2 euroa) ja jeepney oli aivan täynnä- reisi vasten reittä sai siis hikoilla. Sisälle autoon mahtuu n. 20 henkeä, loput kiipeävät katolle (näissä tilanteissa sukupuoleensa saa olla tyytyväinen, sillä naisia ei yleensä jeepenyn katolle passiteta).

Calapanissa vaihdoin jeepneystä pakettiautoon, jolla matka Roxasiin kesti reilu kolme tuntia. Nuorehko mieskuljettaja luukutti kuoppaisia teitä pitkin kuin reikäpää, eikä oloa helpottanut tärykalvoja halkova Backstreet Boysien laulanta  :) Välillä oli pakko luoda katse johonkin kulkuneuvon seiniin liimatuista, lukuisista ”God bless our way”- tarroista. Hyvin on pakanankin matkantekoa suojellut toistaiseksi.

Roxasin satamassa odottelin Caticlaniin lähtevää lauttaa puolisentoista tuntia. Montenegro Shipping Lines tarjosikin aika miellyttävää matkantekoa; lautan sisällä pystyi nukkumaan oikein vaakatasossa! Matkan piti kestää noin kolme ja puoli tuntia, mutta neljän aikaan iltapäivällä määränpään ollessa jo sadan metrin päässä lautasta, miesääni kuulutti filippiineiksi jotain, mikä sai kuulutuksen ymmärtäneet paikalliset huokaamaan syvään. Kyselin kanssamatkustajilta, mikä on meininki kun noin huokailuttaa. Meininki oli se, että satamassa on lastattavana vielä toinen laiva, jonka lähtöä joudumme odottamaan noin puolitoista tuntia… Olin edellisenä päivänä laskeskellut, että ehtisin Boracaylle ennen auringonlaskua (uuteen paikkaan saapuminen pimeällä ilman majapaikkaa on jotain, mitä pyrin välttämään), mutta valmistauduin siihen, että näin ei ehkä sittenkään olisi.

Lauttamatka Roxasista Caticlaniin

Caticlanin satamaan päästyäni vaihdoin lautasta pienempään, Boracaylle suuntaavaan veneeseen (kierrettyäni ensin useat tiskit; pääsylippu veneeseen, terminaalivero, turisteilta perittävä ympäristömaksu..). Veneeseen lastin kanssa könytessäni vilkaisin taivaalle, joka oli muuttunut…noh, melko luotaantyöntävän näköiseksi. Tulta päin vaan pikkupurkilla. Pakkasin vartin venematkalla kännykkää, kameraa ja rahoja minigrip- pusseihin, koska mieleeni tuli aavistus siitä, että kohta saattaa sataa. Kovasti.

Boracay toivotti tervetulleeksi synkähköllä pilvellä ja vaikuttavalla salama-showlla.

Ei satanut vielä venematkalla ei. Mutta kun astuin paatista maan kamaralle, taivas suorastaan putosi niskaan (saako näin latteaa kielikuvaa edes käyttää? Saa! Sopii täydellisesti kuvaamaan tilannetta). Muut veneessä olleet matkustajat katosivat satamasta saman tien kyyteihinsä ja ennakkoon varattuihin resortteihinsa. Tottakai, kukapa nyt pilkkopimeään iltaan, kaatosateeseen, haluaisi jäädä vettä valuvana seisomaan. Paitsi Tanja, joka ” definitely don’t want to pay that much for one night!!” Aikani erinäisten ihmisten kanssa hostellien hinnoista väännettyäni yksi mopokuski keksi hostellin, josta saattaisi saada huoneen pihin savolaisen haluamalla hinnalla. Pojat varmaan ajatteli, ettei päästä tuosta uitetusta kissasta ikinä eroon, jos ei joku meistä nyt vie sitä halpaan hostelliin. Tuli kyllä mieleen äitin sanat: ”et sitten jää nuukuuksissasi minnekkään pimeille kujille ettimään halvempaa majotusta”. :D

Viimein seisoin kuuluisassa ”jossain”- paikassa ja edessäni vanhemman rouvan mukaan oli etsimäni majapaikka. Hetken mietin, oliko rakennukselle johtava väylä joki vai kävelytie, mutta rouvan viittomiin luottaen kahlasin nilkkoja myöten kuravedessä rakennukselle, josta sain kuin sainkin budjetilleni sopivan majoituksen.  Kyllä kannatti kahlata! :) 

Manila- Mindoro

Illalla viimeisillä voimillani olin selannut nettiä sekä Lonely Planetia ja päättänyt lähteä aamulla Mindoron saarelle. 12 tunnin yöunien jälkeen pakkasin rinkan ja menin kysymään hostellin henkilökunnalta, miltä bussiasemalta pääsen Batangasiin. Vastaus oli Pasayn bussiterminaali, jonne pääsisi taksilla tai vain murto-osan taksin hinnasta maksavilla, paikallisten käyttämillä jeepneillä. Ei liene tarpeen kertoa kummanko vaihtoehdon valitsin :)

Olin henkisesti valmistautunut siihen, että ruuhkaisessa Manilassa jeepney-kyydeillä matkustaminen on hidasta, etenkin kun autoa piti vaihtaa kolme kertaa. Sitähän se olikin. Vaihtaessani jeepneytä paikassa jonka nimeä en muista, näin vieressäni silmän kantamattomiin jatkuvan jeepney-jonon, josta minun piti löytää oikea auto jatkaakseni matkaa. Viidenneltä jeepney-kuskilta määränpäätä kysyttyäni perheenäiti huomasi varmaan sivusta katsellessaan, että tuolla tytöllä on loputon urakka-  kysyi mihin olen menossa, ja näytti minulle oikean auton (joka olikin ruuhkajonon viimeisiä autoja, noin kilometri lähtöpisteestä :D Hetki olisi oikean jeepneyn löytämisessä mennyt ilman tuota naista. )




Matkalla bussiterminaaliin, oikeata jeepneytä jälleen etsiessä, ylitin autotietä samaan tyyliin kuin se nyt tehdään missä tahansa Aasian maassa, autojen välistä puikkelehtien. Tällä kertaa kävelytie olisi kuitenkin ylhäällä sillalla ollut olemassa ja poliisit tulivat pyytämään henkilöllisyystodistusta kävelyn kieltävää liikennemerkkiä osoitellen. Sakkolappua kirjoittaessaan he kysyivät haluaisinko suorittaa rangaistuksen 200 peson sakkona vai yhdyskuntapalveluna, "joka on ihan kamalaa, kannattaa maksaa mielummin sakot". No en halunnut yhdyskuntapalvelua enkä sakkojakaan, koska "mulla ei ollut valitettavasti yhtään rahaa" :) Poliisisedät onneksi ymmärsi, että eihän köyhältä pohjoismaalaiselta mitään rahaa kannata pyytää ja sanoivat, että. "ei se mitään. Saataisko kuitenkin sinun puhelinnumero? Vai etkö tykkää filippiiniläisistä miehistä?" (Sen, olenko naimissa vai sinkku, he olivat tietenkin varmistaneet jo ensi töikseen ennen rikkeestä ilmoittamista). Edes puhelinnumeroa poliisi-parat eivät saaneet. Muistivat lopuksi kuitenkin toivotella hyvää matkaa ja pahoitella sitä, että joutuivat kirjoittamaan sakon, koska se on heidän työtään :D Annoin anteeksi. Ja otin sakkolapun matkamuistoksi.

Varsinaisen, ilmastoidun puolentoista tunnin bussimatkan ja tunnin lauttamatkan (jota ennen en onnekseni ollut syönyt mitään. Hurjasta aallokosta johtuen ehdin useamman kerran matkan aikana miettiä, joskohan kohta oltaisi jo perillä..) jälkeen majapaikan ovelta näkymät on nämä:

Sabang, Mindoro Island

Metro- Manila

Lopultakin, kellojen siirtelyjen vuoksi en jaksa laskea monenko tunnin taival, on taitettu. Silmäpussit ja turvonneet nilkat kertokoon istuttujen ja valvottujen tuntien määrästä. Monista aiemmista reissuista poiketen lentokenttä-elämä jäi tällä kertaa melko vähäiseksi. Vaihdot oli niin nopeita, että hyvä kun hätäisesti hampaat ehti pestä!

Tähän before flying 24 hours- kuvan viereen ois pitäny ehdottomasti ottaa after- kuva.

Perillä joka tapauksessa ollaan. Vielä en ole kerennyt selvittää, että missä tarkalleen ottaen, mutta onko tuolla niin väliäkään? :) Lonely Planetin kartoille oma sijaintini ei mahtunut, mutta Metro- Manilaa tämä alue on sen tiedän. Ja sen, että jos jossain, niin tuolla liikenteessä hengestään pääsee helposti. Muutenkin nämä suurkaupungit on niin kuumia ja pakokaasuisia hornan kattiloita, että varmasti heti huomenna jet lagit selvitettyä vaihdan maisemaa.

Äskeisellä kauppareissulla satoi kotoisasti vettä. Ainoastaan lämpötilassa on hienoinen ero :) Viimeviikkoisista tulvista ei ole näkynyt jälkeäkään; lentokoneesta tosin pystyi havaitsemaan melko suuria märkiä peltoja ja aukeita alueita.  Ruoka ja asuminen on halpaa, suihkusta tulee lämmintä vettä, sängyn vieressä hurisee ilmastointilaite ja ihmiset ystävällisiä, joten ei käy valittaminen! Neljä sänkyisessä dormissa seurana on vain yksi hiljainen japanilainen tyttö, joka on viettänyt koko päivän aulan tietokoneella.