Illalla viimeisillä voimillani olin selannut nettiä sekä Lonely Planetia ja päättänyt lähteä aamulla Mindoron saarelle. 12 tunnin yöunien jälkeen pakkasin rinkan ja menin kysymään hostellin henkilökunnalta, miltä bussiasemalta pääsen Batangasiin. Vastaus oli Pasayn bussiterminaali, jonne pääsisi taksilla tai vain murto-osan taksin hinnasta maksavilla, paikallisten käyttämillä jeepneillä. Ei liene tarpeen kertoa kummanko vaihtoehdon valitsin :)
Olin henkisesti valmistautunut siihen, että ruuhkaisessa Manilassa jeepney-kyydeillä matkustaminen on hidasta, etenkin kun autoa piti vaihtaa kolme kertaa. Sitähän se olikin. Vaihtaessani jeepneytä paikassa jonka nimeä en muista, näin vieressäni silmän kantamattomiin jatkuvan jeepney-jonon, josta minun piti löytää oikea auto jatkaakseni matkaa. Viidenneltä jeepney-kuskilta määränpäätä kysyttyäni perheenäiti huomasi varmaan sivusta katsellessaan, että tuolla tytöllä on loputon urakka- kysyi mihin olen menossa, ja näytti minulle oikean auton (joka olikin ruuhkajonon viimeisiä autoja, noin kilometri lähtöpisteestä :D Hetki olisi oikean jeepneyn löytämisessä mennyt ilman tuota naista. )
Matkalla bussiterminaaliin, oikeata jeepneytä jälleen etsiessä, ylitin autotietä samaan tyyliin kuin se nyt tehdään missä tahansa Aasian maassa, autojen välistä puikkelehtien. Tällä kertaa kävelytie olisi kuitenkin ylhäällä sillalla ollut olemassa ja poliisit tulivat pyytämään henkilöllisyystodistusta kävelyn kieltävää liikennemerkkiä osoitellen. Sakkolappua kirjoittaessaan he kysyivät haluaisinko suorittaa rangaistuksen 200 peson sakkona vai yhdyskuntapalveluna, "joka on ihan kamalaa, kannattaa maksaa mielummin sakot". No en halunnut yhdyskuntapalvelua enkä sakkojakaan, koska "mulla ei ollut valitettavasti
yhtään rahaa" :) Poliisisedät onneksi ymmärsi, että eihän köyhältä pohjoismaalaiselta mitään rahaa kannata pyytää ja sanoivat, että. "ei se mitään. Saataisko kuitenkin sinun puhelinnumero? Vai etkö tykkää filippiiniläisistä miehistä?" (Sen, olenko naimissa vai sinkku, he olivat tietenkin varmistaneet jo ensi töikseen ennen rikkeestä ilmoittamista). Edes puhelinnumeroa poliisi-parat eivät saaneet. Muistivat lopuksi kuitenkin toivotella hyvää matkaa ja pahoitella sitä, että joutuivat kirjoittamaan sakon, koska se on heidän työtään :D Annoin anteeksi. Ja otin sakkolapun matkamuistoksi.
Varsinaisen, ilmastoidun puolentoista tunnin bussimatkan ja tunnin lauttamatkan (jota ennen en onnekseni ollut syönyt mitään. Hurjasta aallokosta johtuen ehdin useamman kerran matkan aikana miettiä, joskohan kohta oltaisi jo perillä..) jälkeen majapaikan ovelta näkymät on nämä:
 |
| Sabang, Mindoro Island |
Olin henkisesti valmistautunut siihen, että ruuhkaisessa Manilassa jeepney-kyydeillä matkustaminen on hidasta, etenkin kun autoa piti vaihtaa kolme kertaa. Sitähän se olikin. Vaihtaessani jeepneytä paikassa jonka nimeä en muista, näin vieressäni silmän kantamattomiin jatkuvan jeepney-jonon, josta minun piti löytää oikea auto jatkaakseni matkaa. Viidenneltä jeepney-kuskilta määränpäätä kysyttyäni perheenäiti huomasi varmaan sivusta katsellessaan, että tuolla tytöllä on loputon urakka- kysyi mihin olen menossa, ja näytti minulle oikean auton (joka olikin ruuhkajonon viimeisiä autoja, noin kilometri lähtöpisteestä :D Hetki olisi oikean jeepneyn löytämisessä mennyt ilman tuota naista. )
Matkalla bussiterminaaliin, oikeata jeepneytä jälleen etsiessä, ylitin autotietä samaan tyyliin kuin se nyt tehdään missä tahansa Aasian maassa, autojen välistä puikkelehtien. Tällä kertaa kävelytie olisi kuitenkin ylhäällä sillalla ollut olemassa ja poliisit tulivat pyytämään henkilöllisyystodistusta kävelyn kieltävää liikennemerkkiä osoitellen. Sakkolappua kirjoittaessaan he kysyivät haluaisinko suorittaa rangaistuksen 200 peson sakkona vai yhdyskuntapalveluna, "joka on ihan kamalaa, kannattaa maksaa mielummin sakot". No en halunnut yhdyskuntapalvelua enkä sakkojakaan, koska "mulla ei ollut valitettavasti yhtään rahaa" :) Poliisisedät onneksi ymmärsi, että eihän köyhältä pohjoismaalaiselta mitään rahaa kannata pyytää ja sanoivat, että. "ei se mitään. Saataisko kuitenkin sinun puhelinnumero? Vai etkö tykkää filippiiniläisistä miehistä?" (Sen, olenko naimissa vai sinkku, he olivat tietenkin varmistaneet jo ensi töikseen ennen rikkeestä ilmoittamista). Edes puhelinnumeroa poliisi-parat eivät saaneet. Muistivat lopuksi kuitenkin toivotella hyvää matkaa ja pahoitella sitä, että joutuivat kirjoittamaan sakon, koska se on heidän työtään :D Annoin anteeksi. Ja otin sakkolapun matkamuistoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti