Maanantaina menin lautalla Iloilosta Bacholodiin, mistä
päätin lähteä vielä samana päivänä bussilla Dumagueteen [doomaketai]. Vähän
hankaluuksia tuottaa nämä paikannimet; ”Mihin olet menossa tyttö?”, ”no sinne
Duma.. eiku Dooma.. tai siis..” Bussimatka kesti pauttiarallaa seitsemän
tuntia ja kuoppainen tie kulki jälleen
vuorten yli maaseutuja halkoen. Bussimatkoja on käytännössä mahdotonta nukkua; bussi
hyppii ja rämisee sekä telkkari huutaa täysillä koko matkan. Meteli on älytön. Toisaalta bussimatkoilla ehtii nähdä niin paljon, ettei niitä
malttaiskaan nukkua.
 |
| Villapipo sekä muovipussi päässä hän myy vettä bussiasemalla. Miksi, oi miksi? Eikö täällä nyt ole aika hiostavaa muutenkin? |
Niin pientä kylää ei Filippiineiltä tunnu löytyvän, jonne ei
olisi rakennettu koripallokenttää. Tuntuu jotenkin järjenvastaiselta maassa,
jossa ihmisten keskipituus on 150 senttiä. Eikö vaikka pingispöytä olisi
helpompi ja halvempi rakentaa? ” Mabinay” nimisessä kylässä Smoke free- ajatus oli viety melko pitkälle ja koko kylä oli julistettu savuttomaksi. Asiasta ilmoitettiin noin 20 metrin
välein ripustetuin kyltein sekä vieläkin tiheämmin ripustetuin julistein
mädäntyneistä hampaista, mätivistä ikenistä, syöpyneistä huulista… Ihan
kaikkien kuvien kohtalot eivät välttämättä olleet tupakoinnin aiheuttamia;
julisteissa oli myös mm. nahattomia jalkateriä ja muodottomia ihmisen päitä.
Järkyttävää katseltavaa :D Hieman nuo julisteet tietysti rumentaa katukuvaa,
mutta ajatus savuttomasta kylästä oli kuitenkin suloinen!
Dumaquetessa yövyin suomalaisen vankilan selliä karummassa
huoneessa. Ei ikkunoita, ei vessaa, ei pistorasiaa, jossa ladata kännykkää :D
Tiistai-aamuna hyvin mielelläni jätin tämän luukun taakseni ja menin satamaan
odottelemaan lauttaa Siquijor- saarelle [Sikihor](jälleen sopii suuhun kuin
valettu). Lautta osoittautuikin melko pieneksi veneeksi ja tunnin merimatkasta
tuli elämäni kauheimmat 60 minuuttia. Ikinä, IKINÄ ennen en ole pelännyt niin
paljon! Liuta erilaisia ajatuksia ehti käydä mielessä tuon veneilyn aikana,
enkä pitänyt edes vaihtoehtona sitä, että selviäisin matkasta hengissä.
Paikallisten naisten rintaan piirretyt ristinmerkit tai ”oh my God”- huudot
veneen ollessa aallon alla kallellaan eivät helpottaneet yhtään oloa. Kaksinkerroin,
silmät kiinni piti toivoa vaan parasta. Kun maailman kahdeksas ihme sitten
tapahtui ja astuin vapisevin jaloin maan kamaralle, helpotuksen kyyneleet eivät
olleet kaukana.
Nytpä tässä sitten pohdin, miten täältä pääsisi pois :D Siihen kapiseen
rautapurkkiin en aio astua enää jalallakaan; yksi mahdollisuus minulle nyt
näköjään annettiin sen kyydissä elävänä selviämiseen, toista ei välttämättä tule
:D Iho menee kananlihalle vieläkin tuota veneilyä ajatellessa! Eiköhän täältä
isommallakin seilaajalla pääse pois…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti