Mount Kinabalu

Keskiviikkona lähdettiin viiden hengen porukalla Kota Kinabalusta parin tunnin ajomatkan päähän, Mount Kinabalun juurelle. Australialaista tyttöä lukuun ottamatta oltiin kaikki samasta majapaikasta, joten tunnettiin toisiamme vähän jo entuudestaankin. Otettiin vuoren juurelta lounas reppuihin ja nimilaput kaulaan (jotta paikalliset tietäisivät, kuka on tämä nuukahtanut vaeltaja vuoren rinteellä :D). Vuorelle pääsy on hyvin tarkasti kontrolloitua; nimen, kansalaisuuden ja passin numeron sai kirjoittaa aika moneen paperiin ennen urakan aloittamista.

  

Ensimmäisen päivän kiipeämisurakka aloitettiin aurinkoisessa säässä hikoillen, mutta ensimmäisen tunnin jälkeen alkoi vesisade, mikä teki etenemisestä vähän hitaampaa liukkaiden kivien ja kallioiden takia. Ilma oheni ja kylmeni jokaisella askeleella ylöspäin mentäessä, mikä puolestaan teki taukojen pitämisestä hieman hankalaa. Toisaalta kovan hengästymisen takia taukoja teki mieli pitää, mutta heti pysähtyessä iski niin järjetön kylmyys, että teki mieli äkkiä jatkaa matkaa. Hidas kiipeäminen hyvin lyhyillä tauoilla oli siis paras menetelmä. Ensimmäisen päivän päämääränä oli Laban Rata- resthouse 3272,7 metrin korkeudessa. Ei ollut kyse yhdestä tai kahdesta kerrasta, kun matkan aikana mietin, että mitä hel**ttiä teen täällä?! Onko joka paikkaan oikeasti ihan pakko itsensä viedä?! Vihaan kylmyyttä, ja nyt puuskutan litimärkänä, sormet valkoisina, hampaat kalisten vettä valuvalla kalliolla! Miksi?! Välillä piti hetkeksi pysähtyä ja miettiä, että mistä ihmeestä kaivan energian ponnistaa tuolla seuraavalle kivelle. Jostain tuo energia kerta toisensa jälkeen löytyi ja iltapäivällä päästiin perille Laban Rataan, jossa piti olla sängyn lisäksi unelmoimamme kuuma suihku. Aivan, ei ollut sitä kuumaa suihkua. Eikä kylmääkään, vaan suorastaan jäistä vettä oli tarjolla. Jäi suihkut ottamatta ja päivän hiki vain kuivateltiin iholle : ) Kuivat vaatteet kuitenkin löytyivät repusta muovipussiin pakattuna ja pikkuhiljaa hampaiden kalina alkoi kuuman teekupin ääressä vaieta. 

Nukkumaan mentiin jo seitsemän aikaan illalla, sillä ”aamupala” oli tarjolla kello kaksi yöllä. Puoli kolmelta lähdettiin pilkkopimeässä, otsalamppujen valossa, kapuamaan huippua kohti. Reput oli mahdollista jättää majapaikkaan ja otettiinkin mukaan vain kamerat ja yhteinen vesipullo. Aamuyön kiipeäminen oli sanalla sanoen RANKKAA, enkä halua edes kuvitella, mitä se olisi ollut painava reppu selässä. Totaalinen pimeys ja märkä vuoren rinne toi oman lisäjännityksen kiipeämiseen; missään vaiheessa näkyvyyttä ei ollut puoltatoista metriä pidemmälle. Aamuinen kiipeäminen tapahtui köyden avulla itseään ylöspäin riuhtoen, joten jalkojen lisäksi kovilla olivat myös kädet. Ilma alkoi olla niin ohutta, että vähän väliä oli pakko pysähtyä ja antaa hengityksen tasaantua. Kolmen tunnin köysikapuamisen jälkeen vastaan tuli rehellistä vuoren seinämää, jota ylöspäin päästäkseen piti käyttää kaikkia neljää rajaa, jokaista ihmiskehon lihasta sekä mielen lujuutta. Hetken päästä ympäriltä alkoi kuulua ”this is fucking amazing”- huokauksia ja tajusin, että nyt taidetaan olla lähellä huippua. 4095 metrin korkeudessa oli kylmä. Niin kylmä, etten ole eläessäni palellut yhtä paljon. Kun aurinko alkoi nousta ja yritin kaivaa kameraa taskusta tallentaakseni tuon huikean näkymän, huomasin, etten pysty tekemään käsillä yhtään mitään. Hampaat kalisten yritin painaa kameran on/off- nappia, mutta ei ollut sormissa sen vertaa tuntoa tai voimaa, että olisin saanut kameran auki. Oli varmasti elämäni samalla hirvein ja hienoin hetki. Vaikka seisoin vain paikallani, olin kylmästä ilmasta ja ilman ohuudesta niin hengästynyt, että välillä kuulin suusta tulevan ulos myös täysin hallitsemattomia ääniä.  Mietin, että jos sormet on nyt amputoitava, niin lähimpään sairaalaan on kyllä matkaa…  Vaikein hetki oli terävimmältä huipulta alas laskeutuminen toimintakyvyttömillä käsillä. Ryhmän saksalaisella tytöllä käsien lisäksi myös varpaat olivat umpijäässä ja hetkeksi vain luhistuttiin vuoren rinteelle epätoivoinen ilme kasvoillamme lämmittämään toistemme käsiä. Tieto siitä, että ilma lämpenisi jokaisella askeleella alaspäin mentäessä, sai motivoitua jatkamaan matkaa mitä erikoisimmilla menetelmillä. Oli lähes liikuttava hetki, kun aurinko viimein nousi kunnolla ja alkoi lämmittää, mikä sai sormet viimein toimimaan. Tuijotettiin saksalaisen tytön kanssa toisiamme haltioituneena silmiin; ”pystytkö liikuttamaan sormia? Pystyn!! Niin minäkin!!” Ei todella tiedetty, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa! Tehtiin molempia. Alastulo majapaikkaa oli lähes nautinnollista, vaikka rankkaa olikin. Maisemat oli niin järjettömän hienot aamu-auringon paistaessa, että tiesin, miksi olin kestänyt tätä järjettömyyttä. Toisen aamupalan jälkeen alkoi puuduttava vuorelta alaspäin laskeutuminen, mikä oli jaloille aivan yhtä kovaa hommaa kuin ylöspäin nousukin. Vastaan tuli paljon paikallisia, jotka työkseen kantavat tavaraa ylös majapaikkaan. Kuvitella, että KAIKEN sen ruoan, mitä vuorelle kiipeäjät majapaikassa syövät, joku on kantanut selässään ylös vuorelle. Miehet kantoivat vuorelle  olkapäällään myös mm. naamasta päätellen todella painavia puuparruja, jotka olivat lisäksi monen metrin mittaisia. Miten ihmeessä saat pidettyä tasapainossa tuon lastin loputtomassa ylämäessä?! Nämä ihmiset eivät vaan voi olla normaaleja!   Roskat ja muu tarpeeton tavara kannetaan puolestaan alas paikallisten toimesta. Eipä tehnyt mieli paljon huipulle roskia jättää… 

Tätä ihanaa, kamalaa, kokemusta ei valitettavasti ole mahdollista kuvailla sen ansaitsemalla tavalla.