Jos kauhein venematka on jo tullut koettua, niin nyt myös kauhein bussimatka. Tuo (lopulta 15 tuntia kestänyt) matka oli rankka sekä henkisesti että fyysisesti. Teillä (jotka Suomessa olisivat varmasti käyttökiellossa) on satasen rajoitus huolimatta siitä, että ne ovat järkyttävän kapeita ja huonossa kunnossa. Lisäksi ajotyyli on seuraavanlainen: koska bussien koneissa ei ole vääntöä, jokaisen auton perään kaasutetaan täysillä siltä varalta, että ohi satuttaisiin pääsemään samoilla vauhdeilla, eikä vaihdetta tarvitsisi vaihtaa pienemmälle. Kun sitten ohi ei päästäkään, liinat lyödään kiinni metri ennen edellä ajavan auton perään ajamista. Hirveätä katsottavaa, kun edellä ajavalla autolla palaa jarruvalot, mutta oma bussi vain kiihdyttää! Siitäpä se hupi oikeastaan vasta alkoikin, kun aurinko oli laskenut ja matkaa piti tehdä monta tuntia pilkkopimeässä... Täti lipunmyyntitiskillä oli vielä muistanut minua eturivin paikalla, jotta pääsisin varmasti todistamaan kaikki läheltä piti- tilanteet. Kyllä pelko ja ahdistus olivat ehdottomasti ne tunteet, jotka mieltä hallitsivat bussimatkan viimeiset kolme tuntia. Mietin jo (aika paljon muuten erilaisia asioita 15 tunnissa ehtiikin miettiä..), että kauanko ihminen kestää yhtäjaksoisesti pelon tunnetta, ennen kuin pää leviää. Nukkumaan en todellakaan pystynyt. Puntaroin mielessäni kyllä, että eipä minun valveilla ololla suurta vaikutusta ole siihen, ajetaanko kolari kohta vai ei, mutta päätin kuitenkin seurata tämän jännitysnäytelmän alusta loppuun.
Ehkäpä juuri siksi koko tiistain olin totaalisen uupunut. Ensimmäistä kertaa (kun reissua on takana päivälleen 3 viikkoa) aamulla tuntui, ettei jaksaisi nousta sängystä ollenkaan. Tuntui uuvuttavalta, että TAAS pitää tutustua uuteen kaupunkiin, etkä TAASKAAN tiedä missä olet. Katselin vaan sängyn laidalla jalkojani, joihin vuoristomajasta olin saanut muutaman muun kipeilijän tapaan punaisia raapimisjälkiä muistuttavia naarmuja, jotka osoittautuivat bed bugsien (mikä on suomenkielinen sana niille?! Sänkylude, syyhypunkki, satiainen?! :D) aiheuttamiksi. Ilmeisesti en ole heille kuitenkaan allerginen, koska jalat eivät juurikaan kutise. No, tilanne on nyt nähdäkseni paranemassa kuitenkin. Oma makuupussi on ollut kiipeilyn jälkeen kovassa käytössä :) Ensimmäinen asia muuten, mitä tässä hostellissa myöhään illalla tänne saapuessani kuulin, oli että "meillä on tämä alakerta nyt remontissa bed bugsien takia" Nooou!
Huomenna vaihtuu maa. Toivotaan, että bed bugsit ovat sitä myöten historiaa. Borneon Malesia on yllättänyt ehdottomasti eniten siisteydellään ja epä-aasiamaisuudellaan. Ihmiset eivät ole aivan yhtä helposti lähestyttäviä kuin filippiiniläiset olivat, mutta auttavat kyllä varmasti jos apua pyydät. Länsimaalaisia ihmisiä on katukuvassa todella paljon enemmän, eikä vaaleaihoinen ihminen herätä täällä (luojan kiitos) aivan yhtä suurta mielenkiintoa kuin Filippiineillä. Toki yksin liikkuvana vaaleana tyttönä erityishuomiota on tarjolla runsaasti. Tai siis aivan liikaa. Tänään, väsyneenä olin siihen niin kyllästynyt, että teki mieli huutaa "shut the fuck up!!" jokaiselle moikkaajalle ja nimen kysyjälle. "Minne olet menossa?", onko minun aina pakko olla menossa jonnekin, enkö nyt voi vaan kävellä tässä?! Ilman, että jokainen tuijotatte minua ja huutelette tai kyselette jotain!? Ja mitä se oikestaan teille edes kuuluu?! Antakaa minun olla rauhassa!! Perkele! :D Teki mieli vaan vajota maan alle, ettei kukaan huomaa minua, ettei tarvitse vastailla kenenkään tyhmiin kysymyksiin, eikä ottaa yhtäkään ihmiskontaktia! Kolme viikkoa tätä jotenkin kestin, mutta tänään tänään tapahtui totaalinen väsähtäminen asian kanssa. Sain kuitenkin hillittyä itseni, josta palkintona ostin uuden t-paidan ja menin omaan sänkyyn loisteni kanssa lepäilemään :)
Päikkäreiden jälkeen kaupunki ja ihmiset tuntuivat taas ihan erimukavilta! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti