Pakse- Don Det

Liekö Shamaani pyöräyttänyt kuun oikeaan asentoon vai olenko muuten vaan onnistunut pitämään henget tyytyväisinä, mutta tiistai-aamun iloksi huomasin saaneeni hakemani opiskelupaikan yliopistosta! Enpä kerennyt montaa kuukautta olla ilman opiskelija-statusta ja senkin vähäisen ajan Aasiassa protestina normaalihintaiselle joukkoliikenteelle :) Tervetuloa takaisin elämääni opiskelija-alennukset!

Tiistain matkustamisen piti olla kivuton kaksi tuntinen ilmastoidussa minibussissa. Minibussi oli kuitenkin ylibuukattu ja kivuton kaksi tuntinen vaihtui viideksi tunniksi ilmastoimattomassa paikallisbussissa… Määränpäähän (”4000 islands”) kuitenkin pääsin ja ihan valoisan aikaankin vielä :) Paikan nimi 4000 saarta tulee sen maantieteellisestä sijainnista Mekongin jokisuistossa, mikä muodostaa lukemattomia pieniä saaria. Kolmella isoimmalla saarella on elämää ja valitsin niistä Don Detin. 

Voi mahotonta minkälaisia paikkoja sitä maailmasta löytyy! Ja positiivista päivittelyä oli tuo :) Suorastaan mykistävän kaunista tämä Laosin luonto. Saarella asuvat ihmiset ovat käytännössä kaikki maanviljelijöitä ja perheillä on joen rannassa muutamia bungaloweja joita he vuokraavat. Omani on sillä saaren sivulla, jonne aurinko laskee ja bungalow omalla terassilla riippukeinuineen kustantaa 2 euroa/yö. Autoja saarella ei ole; liikkuminen tapahtuu yleisimmin polkupyörällä pieniä polkuja pitkin lehmiä, kanoja, sikoja ja härkiä väistellen. Ei ole ainoastaan yksi tai kaksi tipua, joiden yli olen meinannut ajaa.  Eilen kävelin pimeällä kotipolkuani pitkin ja kerta kaikkiaan törmäsin polulla seisovaan lehmään! Valoja ei ole ja kiviin kompastumisen pelossa tuijotin maahan, enkä siksi huomannut lehmää, ennen kuin koskin sen karvaa. Sain todistaa myös näiden eläinparkojen kohtaloa, kun olin syömässä ja vieressäni kahdelta kanalta viillettiin kurkut auki ja valutettiin veret polulle… Söin kasvisruokaa, joten minua takia kanojen päivät eivät onneksi päättyneet. Viimeiset kaksi viikkoa syömisen kanssa ovatkin olleet hieman haasteellisia, sillä paistetun riisin ja nuudelin kanssa on tullut totaalinen stoppi. En uskonut joutuvani koskaan tilanteeseen, että ruoka ei kerta kaikkiaan maistu. Kun haistankin paistetun riisin tai nuudelin, iho menee kananlihalle. Monta kertaa olen mennyt nälkäisenä syömään ja lukenut ”fried rice with chicken, fried rice with pork, fried rice with vegetables, fried noodle with chicken, fried noodle with pork”-listaa ja päätynyt omenamehuun.

Kaiken ikäisiä farmareita.

Perjantaihin asti ajattelin pyöräillä näitä kuoppaisia pikkupolkuja lehmien seassa ja katsella riippukeinussa Mekong-joen auringonlaskuja.

Pakse

Kahden joen risteyksessä sijaitseva Pakse on ollut ihan sympaattinen kylä viettää muutama päivä, vaikkakaan Luang Prabangin jälkeen mikään kylä ei näytä enää kauniilta. Sunnuntaina olin koko päivän muutaman vanhemman saksalaisen miehen kanssa Bolaven Plateaun alueella vuoristossa; kahvi- ja teeplantaaseilla, vesiputouksilla ja pienissä kylissä. Näissä pienissä sähköttömissä ja vesijohdottomissa kylissä kaiken uskotaan olevan korkeampien voimien käsissä ja henget pyritään pitämään mahdollisimman tyytyväisinä. Parempaa päivää kylissä vierailuun ei olisi voinut sattua, sillä sunnuntaina heillä oli joku vuosittainen henkien juhla, jonka ajankohta määräytyy kuun asennosta ja ties mistä älyttömyyksistä :) Kaikissa kodeissa (=lautamajoissa) oli pöydät (= matto lattialla) koreana ruuasta ja juomasta juhlan vuoksi ja kylän pormestari halusi meidät kotiinsa syömään. Tarjouksesta kieltäytyminen olisi aiheuttanut kylälle mitäs muutakaan, kun pahoja henkiä...

Syömässä piti lopulta käydä myös kylän varapormestarin kotona. Lattialla sormin syödessämme ringissä kiersi koko ajan lasi kaljaa, joka piti kumota tyhjäksi ja lähettää takaisin pormestarille, joka täytti sen ja lähetti seuraavalle. Jos et juonut lasillista tyhjäksi, loput kaadettiin matosta ja talon lattiasta läpi maahan ennen lasin täyttämistä seuraavalle henkilölle :) Kun ringissä alkoi kiertää vodka-lasi, minun oli pakko alkaa kieltäytyä kumoamasta sitä kurkusta alas silläkin uhalla, että joku henki siitä suuttuisi :) Kello oli kuitenkin yksi päivällä ja halusin muistaa loppupäivänkin tapahtumat. 

Ei loppuneet seremoniat kuitenkaan vielä siihen; seuraavaksi kyläläiset vaativat saada näyttää meille Shamaania varten rakennetun... no itse kutsuisin sitä risukasaksi, mutta on sille varmaan olemassa virallinenkin nimi :) Tuon risukasan juureen kyläläiset kantoivat riisiä ja muuta ruokaa hengille ennen Shamaanin saapumista paikalle. Ihmisillä oli selvästi parasta päällään ja pormestari oli kiireinen laittaessaan kylää kuntoon Shamaania varten. Silminnähden onnellisia ihmiset noissa pienissä lautamaja-kylissä näyttävät olevan! Kaikenlaisten henkihömpötysten avulla pitävät elämänsä jännittävänä :) Niin paljon heillä on henkiin liittyviä sääntöjä, että mahtavatkohan muistaa kaikkia itsekään... Taloista ei saa astua ulos muutoin kuin rappusia käyttäen, tai henki suuttuu. Pojat eivät saa mennä tyttöjen taloon ennen avioliittoa, (juttelua varten kyliin on rakennettu sitä varten maja tai tytön huoneen seinään reikä) tai henki suuttuu. Talojen alta (kaikki rakennettu korkeiden tolppien päälle) ei saa kulkea, tai henki suuttuu... Kova homma on pitää nuo henget tyytyväisinä. Vierailemassani kylässä oli käytössä neljä ruumisarkkua, joihin kuollut kyläläilen tarpeen tullen laitetaan. Tätä puista arkkua ei suinkaan polteta tai haudata, vaan se viedään alassuin kuolleiden "katokseen" ja toivotaan, että ihminen on muuttunut mullaksi ennen kuin arkkua tarvitaan seuraavaa vainajaa varten... Oli vainaja siis missä olomuodossa tahansa, se lapioidaan arkusta ulos kun arkkua tarvitaan seuraavalle. Kyllä, kuvottavaa. Kun kyläläinen sairastuu, ruumisarkku kannetaan kotiin hänen viereensä ja arkkuun sujautetaan valmiiksi nimilappu ja muut tarpeelliset tiedot mahdollisesta tulevasta vainajasta. Ruumisarkun näkemisellä on sairaille ihmisille kuulema usein parantava vaikutus :D Jos ruumisarkku ei kuitenkaan "säikäytä" kyläläistä terveeksi ja kuolo hänet korjaa, Shamaani saapuu kylään järjestämään hautajaisseremoniat.

Pormestari, varapormestari ja risukasa

Laos on täynnä näitä pieniä kyliä, joissa puhutaan täysin omaa kieltä ja ollaan sen vähäisenkin sivistyksen ulkopuolella, jota maalla olisi tarjota.

Luang Prabang- Savannakhet- Pakse

Torstai-iltana aloin taas toteuttaa matkustamisen ikävintä osuutta; paikasta toiseen siirtymistä. Luang Prabangista lähdin täyteen buukatulla paikallisella yöbussilla takaisin Vientianeen, koska suoraa bussia etelään päin ohi Vientianen ei ollut tarjolla. Istuin bussissa käytävän puolella eikä vuoriston mutkaisilla teillä ollut puhettakaan nukkumisesta tippumatta kurveissa lattialle. Muutamat stnan nikotiiniriippuvaiset vaikeuttivat matkantekoa entisestään polttamalla salaa tupakkaa muutoinkin tunkkaisen bussin taka- osassa. Bussista löytyi ilmastointi, joka aasialaiseen tapaan oli viritetty puhaltamaan jäätävän kylmää ilmaa. Aamulla kurkku oli niin kipeä, että nielaisemista teki mieli vältellä viimeiseen asti.  

Vientianessa bussi pysähtyi pohjoisella bussiasemalla ja vaihtaakseni bussia minun piti päästä kaupungin toiselle puolelle, eteläiselle bussiasemalle. Se tapahtui näppärästi kahdessa tunnissa neljä kertaa tuktukia vaihtaen :) Selkä ja niskat olivat niin jumissa kipeän kurkun, nälän ja väsymyksen lisäksi, että en tiedä onko olemassa niin hyvää vitsiä, jolle olisin tuona aamuna nauranut.

Puoli kahdeksalta aamulla istuin kuitenkin seuraavassa bussissa, joka olikin sitten paikallinen bussi isolla peellä. Voi luoja sentään… En ole niin likaista bussia koskaan aiemmin nähnyt. Ilmastointi toimi siten, että kaikki bussin ikkunat olivat auki. Samallahan tämä tarkoitti sitä, että kaikki pakokaasu ja kuivien hiekkateiden pöly tuli sisälle bussiin hengitettäväksi. Sipaisin huvikseni sormella bussin muovista penkkiä (joka muuten materiaalinsa ansiosta mahdollisti maksimaalisen hikoilun matkan aikana) nähdäkseni kuinka likainen se oli… mustaksi meni sormi. Samanlainen paskakerros oli 24 tunnin matkustamisen jälkeen omalla ihollani. Luulin tehneeni taktisen valinnan aluksi puolityhjässä bussissa vallaten takapenkin, jossa voisi nukkua. Bussin keskikäytävä oli täynnä roinaa (mm. muovisia puutarhajakkaroita, joista myöhemmin tehtiin käytävälle lisä-istumarivi…) ja pahvilaatikoita, joiden yli takapenkille piti kiivetä. Pari ensimmäistä tuntia (niistä kymmenestä tuossa kapisessa bussissa vietetyistä) pystyinkin nukkumaan takapenkillä huivi sidottuna filtteriksi suun ja nenän eteen. Heräsin, kun bussin ikkunasta survottiin päälleni pahvilaatikoita sekä muovipusseja ja ymmärsin, että nyt ei ilmeisesti enää nukuta :)  Samalta pysäkiltä bussi tuli ääriään myöten täyteen ihmisiä (ja eläimiä, jalkojeni juuressa matkusti kolme elävää kanaa muovipussissa) ja taktinen takapenkki-valinta kääntyi kyllä tässä vaiheessa itseäni vastaan. Jalkatila oli täytetty pahvilaatikoilla, joten kaikki viisi ihmistä istuttiin takapenkillä loppumatka polvet sylissä. Henkisesti melko raskaita tunteja valvotun yön jälkeen :D No, itsehillintää tuli taas harjoiteltua. Pari syvään hengitystä ja se tuttu kysymys; kuka käski valita tämän bussin? Vai oliko oma valinta? :)

Kun Savannakhetissa kiipeilin esteiden yli ulos bussista, olisin ollut valmis Röllipeikko ja metsänhenki- elokuvan kuvauksiin; hiukset olivat vain yksi iso takku ja poskeen jäi samanlainen vaalea rantu kuin bussin penkkiin, jos pyyhkäisit sormella. Vuorokauden ajan olin käynyt bussipysäkkien reikä lattiassa- vessoissa (joiden lattioilla yeensä myös lainehti puolisen senttiä urea-nimistä eritettä, flipflop- sandaalien vaahtomuovipohja on hädin tuskin sentin paksuinen :D ), joten myöskään varpaat eivät tuntuneet järin puhtailta.

Savannakhetissa yövyin ikiomassa huoneessa ja ensitöikseni survoin hiekkaiset ja hikiset matkustusvaatteet tiiviisti muovipussiin. Pesulan täti saa kunnian avata tuon yllätyspussin seuraavan kerran :)  Kylä oli pieni ja jotenkin tosi uninen! Kadut olivat niin hiljaisia että tunnelma oli melkein aavemainen illalla auringonlaskun aikaan. Tunnin kylällä käveltyäni tulin siihen tulokseen, että pitkien yöunien jälkeen aion aamulla jatkaa matkaa Pakseen. Ihmiset, joiden kanssa Savannakhetissa asioin, olivat kyllä silmiinpistävän ystävällisiä ja hieman yllättyneen oloisia nähdessään vaalean ihmisen kylässään. Pitkille yöunille käyminen viivästyi hieman, sillä palatessani huoneeseeni, löysin sieltä kaksi etusormen pituista ja paksuista, ruskeaa matoa… Vaarattomia varmasti, mutta mielenrauhan saavuttamiseksi jouduin nousemaan sängystä kaksi kertaa tarkistamaan kaikki huoneen nurkat varmistaakseni, ettei uusia matoja ollut ilmestynyt lattioille.

Lauantaina jälleen kerran astuin pölyiseen paikallisbussiin ja matkustin kuusi tuntia Pakseen. Nyt taidan pitää parin päivän tauon busseista :) Piipahdin juuri nettipankissa (mikä yleensä tuottaa vain pahaa mieltä :D ) ja huomasin vakuutusyhtiön korvanneen minulle varastetut rahat. Hip hip hurraa <3

Vientiane- Luang Prabang

Jos oli Vientiane viehättävä paikka, niin Luang Prabang sitä vasta onkin. Mietin pitkään, viitsinkö tehdä koukkausta pohjoisemaan Laosiin ja virua bussissa kymmeniä tunteja. Kun maanantai-aamuna auringonnousun aikaan heräsin yöbussissa ja näin vuoret sekä pilvet, jotka olivat alempana kuin bussi, olin todella tyytyväinen tekemääni päätökseen. Yhtä kuvauksellisessa ja kauniissa kylässä olen ollut vain kerran elämässäni ja tuo kylä oli nimeltään muistaakseni Trinidad (Kuuba). Heti löydettyäni sopivan hintaisen majapaikan lähdin kylän raitille selvittelemään, miten ja milloin pääsen vaeltamaan vuorille.

Seuraavana aamuna lähdettiin neljän hengen porukalla (hollantilainen pariskunta sekä austaralialainen vanhempi mies + minä) patikoimaan viidakon halki vuorille. Ilmasto oli sitten totaalisen päinvastainen verrattuna vaellukseen mt. Kinabalulla; eläessäni en ole varmaan kahdessa päivässä hikoillut yhtä paljon. Suurin osa ensimmäisestä päivästä käveltiin ylöspäin trooppisessa viidakossa, joten maisemilla ei puiden välissä ja heinikoissa herkuteltu. Hiuspannasta huolimatta hiki kirvelsi silmissä ja valui myös suuhun, josta sitä (sekä itikoita) sai syljeskellä joka toisella askeleella.  Ja kyllä, taas mietin, että oliko tänne nyt ihan pakko päästä?! Iltapäivällä oltiin kuitenkin vuoren huipulla, josta viidakon sijaan avautui huikeat maisemat. Ilta-aurinko on se kaikkein kauneimman värinen valokuvien ottamiseen, joten ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Taas piti todeta, että kyllä niille komeimmille maisemille on vaan käveltävä omin jaloin, vaikka se vähän hikoiluttaakin. Päivän aikana käveltiin muutamien pienien vuoristokylien läpi, joissa yleensä asui vain kourallinen perheitä. Siat, koirat, kukot, kanat, lehmät ja ihmiset; kaikki elivät sulassa sovussa. Yhtä iloisia lapsia en ole aiemmin nähnyt! 

Yö nukuttiin bungaloweissa pienessä sähköttömässä kylässä, jossa lapset juoksenteli alasti :) Mietin Vientianessa, että onko Laos todella maa, jossa ei ole ainuttakaan Mc Donaldsia. Kysyin 24- vuotiaalta laosilaiselta oppaaltamme asiasta ja hän ei ollut ikinä kuullutkaan Mc Donaldsista! Ihanaa!! Joku maailman kolkka on siis säästynyt ainakin toistaiseksi tältä turhuudelta! Opas- poika oli ihmeissään, kun kaikki pöydän ympärillä taivastelimme tätä ihmettä; "onko se Mc Donalds vähän niin kuin Coca Cola?" Kerrottiin kyllä mikä se on, mutta kerrottiin myös kuinka ihanaa on se, ettei hän ollut koskaan kuullut siitä :D

Keskiviikkona meillä oli vaihtoehtoina kävellä lyhyempi vähemmän kaunis reitti tai pidempi, kauniimpi ja rankempi reitti. Onneksi muutkin olivat sitä mieltä, että paremmille maisemille mennään. Aamu aloitettiinkin tiukalla puolentoista tunnin nousulla, jonka aikana... voi hyvänen aika että suomalainen tyttö hikosi! Kaikki repussa olleet tavarat, jotka ei olleet muovipussissa, olivat hiestä märkiä :D Nousun jälkeen taukopaikalla opas luuli (mikä pahinta, ihan oikeasti luuli), että olin kaatanut vesipullollisen päälleni. Ei, kurkustani minä sen veden alas kaadoin. Nyt se vaan puskee ihosta läpi :) Aika painava oli pyykkisäkki, jonka vein illalla pesuun...

Pakko viimein ihan "ääneen" ihmetellä sitä, miten paljon muut reissaajat arvostaa Suomea! Olen aina pitänyt ihan huuhaa-juttuna sanontaa "on lottovoitto syntyä Suomeen", mutta myös muut tuntuu ajattelevan niin! Päivittäin kerron noin kymmenelle reissaajalle mistä olen kotoisin ja kommentti on kerta toisensa jälkeen wau!! "From Finland"- vastaus tuntuu olevan todella odottamaton ihmisille ja jokainen yllättyy sen kuullessaan. Matkustetaanko me todella niin vähän? Jokainen ihminen toteaa, että olet ensimmäinen suomalainen, jonka tapaan reissullani. Hostellien oleskelutiloissa tai busseissa suoritetut "mistä olet kotoisin?"- kyselyt menee lähes poikkeuksetta tyyliin: Saksasta. Okei. Saksasta. Joo. Hollannista. Aijaa, niin mekin. Australiasta. Joo, mistä sieltä? Suomesta. "Suomesta!!" "Wau! Ei olla tavattu vielä yhtään suomalaista ennen sinua!" "Haluaisin niin käydä joskus Suomessa!" " Teillä on siellä varmaan hirmu kylmä, hirmu hyvä koulutuskin on, ja kallista, eikö niin?" Okei- kommentin sijaan "Suomesta"- vastaus herättää aina ihmisissä keskustelua! Aina!  Olo tuntuu välillä hyvin ainutlaatuiselta :) Etenkin vanhemmat ihmiset ovat hyvin vaikuttuneita Suomesta maana ja haluavat aina jutella hetkisen Suomen koulutuksesta, taloudellisesta tilanteesta, historiasta yms. Eräs perheensä kanssa matkustanut kanadalainen mies oli myöhästyä lennoltaan (muistaakseni Malesiassa) kun jäi lentokentän porteilla hehkuttamaan minulle, miten vaikuttavaa on ollut Suomen kehitys viimeisinä vuosikymmeninä. Ja tiesi muuten takuulla asiasta enemmän kuin minä :)  Todettava on, että meillä on maailmalla todella hyvä maine. 

Vientiane

Laos on kyllä ainakin Vientianen osalta tehnyt minuun suuren vaikutuksen; en ole tämän leppoisammassa pääkaupungissa aiemmin vieraillut. Rento on oikea adjektiivi kuvaamaan Vientianen meininkiä ja ihmiset ovat aidosti ystävällisiä. Heillä ei ole naamallaan sitä ylipirteää tekohymyä, eivätkä he kerro ulkoa opeteltuja, hassunhauskoja vitsejään turisteille, kuten Thaimaassa tapahtui... Kaupungilla liikkuessa on turvallinen olo, eikä ah niin ärsyttävää ja agressiivista "TAXI, TAXI!!!"- huutelua ole tarvinnut kuunnella kertaakaan. Lenkkeilymahdollisuus on asia, joka saa minut pitämään kaupungista entistäkin enemmän. Aasialainen pääkaupunki, jossa pääset suoraan hostellin ovelta aamulenkille joen varteen väistelemättä yhtäkään skootteria tai tuktukia! Luulin, että tällaisesta voisi vain uneksia. Juostessani joen varrella olevien työmaiden ohi, surukseni mainoksista kuitenkin huomasin, että kovaa vauhtia kaupunkia ollaan tuhoamassa ostoskeskuksilla, isoilla resorteilla ja business centtereillä... Jos siis suunnittelit matkaa Laosiin, tee se niin nopeasti kun mahdollista.

Lauantaina vuokrasin polkupyörän ja ensitöikseni suunnistin kaupungin ulkopuolelle Sengdara Fitness Centeriin; kartan puuttuessa lukuisten melonikauppiaiden hiekkaan piirtämien ajo-ohjeiden turvin :) Kuuden euron sisäänpääsyyn kuului kuntosalin, uima-altaan ja saunan rajaton käyttö seuraavana 24 tuntina sekä tunnin hieronta <3 Viisi tuntia meni että hujahti tuossa centterissä! Kuluneen kuukauden aikana oonkin käynyt hieronnoissa enemmän kuin tähän astisen elämän aikana yhteensä :) Pyöräillen tuli näppärästi temppelit ja muutkin nähtävyydet valokuvattua. Temppeleitä löytyykin kyllä sitten jokaisen kadun kulmasta ja munkit oransseissa kaavuissaan (eritoten vanhat) ovat kuin jumalia; bussiasemillakin on erikseen rajattu odotustila heitä varten ja erityiskohtelua he näyttävät saavan paikassa kuin paikassa.

Sunnuntaina tein rinkalle inventaarion ennen sen uudelleen pakkaamista. Kaikenlaista turhaa paperia, kuitteja ja tyhjiä muovipusseja sitä tuleekin hikipäässä kannettua. Muutama vanha Suomesta tuotu vaatteen riepukin sai rinkasta häätötuomion. Myönnettäköön, että vaatemäärä on hivenen lisääntynyt sitten syyskuun alun :) Hirveältä tuntui vaatteita kuitenkaan roskikseen heittää, joten pakkasin ne kangaskassiin ja annoin pienen kaupan myyjärouville. Kymmenen minuuttia nämä rouvat selittivät minulle (olettaen että kassissa on pyykkejä jotka haluan pestävän), että meillä ei valitettavasti ole pesulapalvelua tässä kioskissa. Joo, mutta kun haluan eroon näistä! Otatteko nämä, vai heitänkö roskikseen? Kun ymmärrystä välillemme ei millään syntynyt, kävelin roskakorin luo ja näytin, että laitan nämä nyt tänne. "Oooh no, no!" Kyllä kelpasivat.

Nyt odottelen iltaa saapuvaksi, jolloin yöbussi starttaa kohti pohjoista, Luang Prabangia.

Bangkok- Laos, Vientiane

Vastaanotto Bangkokissa ei ollut paras mahdollinen; joko yöbussissa tai aamulla yöbussista noustuani joku kultakimpale oli varastanut rahaa repustani kaiken kaikkiaan kolmesta eri paikasta. Väitän pitäväni tavaroistani todella hyvää huolta ja olin hyvin vaikuttunut tästä pitkäkyntisen suorituksesta! Vieläkään en tiedä missä ja miten tämä tapahtui, mutta menetetyn 80 euron arvoinen suoritus se kyllä oli. Mitään en varmaan tekisi toisin, jos nyt eläisin tuon saman päivän uudelleen. Kun huomasin tapahtuneen aamuviiden aikaan hostellin respassa henkilökuntaan kuuluvan  ladyboyn kertoessa minulle samaan aikaan käheällä miehen äänellään, tekoripsiä räpsytellen aamupala-aikatauluista ja ruotsalaisen tytön pestessä itkuisin silmin rinkkaansa (samassa dormissa nukkunut poika oli oksentanut yöllä hänen tavaroidensa päälle).  ajattelin ohi kiitävän hetken ajan, että voi nyt jumalauta mikä paikka… Suihkun jälkeen kävin automaatista lisää rahaa ja lähdin metrolla kaupungille.

Kaksi päivää kiertelin yksin kaupunkia ja oikeastaan opin tykkäämäänkin siitä. Pakokaasun määrä ei ollut niin järjetön, mitä muissa miljoonakaupungeissa olin kokenut ja liikkuminen metron ja jokea pitkin kulkevan vesibussin avulla oli todella simppeliä. Kaikkialla varoiteltuja ”turistien auttajia” oli kyllä joka jokaisella kulmalla ja nämä saattoivat roikkua perässä pitkänkin aikaa kysellen niitä näitä ja tarjoten ”apuansa”.   

Torstaina lähdin yöjunalla Bangkokista Nong Khaihin. Junassa oli äkäisin konduktööri, johon olen koskaan törmännyt. Ihmisiä kehoitettiin nousemaan junaan puoli tuntia ennen lähtöä, jolloin henkilökunta oli sisällä vaihtamassa sänkyihin vielä lakanoita. Ihan sama missä istuit tai seisoit, niin olit tuon konduktöörin tiellä. Saatuaan heiteltyä puhtaat lakanat vaunun sänkyihin, hän huusi matkustajille naama punaisena, että "Noniin! Nyt kävelkää perkele sydämenne kyllyydestä!!" No, vedin yläsänkyni verhon kiinni ja nukuin 12 tuntia autuaan tietämättömänä tästä ilopilleristä. Juna oli reilu kolme tuntia myöhässä ja saapui aamulla vasta kahdentoista aikaan Nong Khaihin, josta yhdessä kolmen muun reissaajan kanssa mentiin Thaimaan ja Laosin rajalle hakemaan ensin passiin leimat Thaimaasta poistumisen merkiksi. Lyhyen bussimatkan jälkeen oli vuorossa hikistä jonottamista rinkka selässä Laosin viisumin saamiseksi, yhteensä noin viidessä pitkässä jonossa. Ei ole ihan yksinkertaista tuo rajojen ylittäminen maitse..

Iltapäivällä sai viimein paiskata rinkan sängyn viereen hostellin lattialle! Suihku tuli enemmän kuin tarpeeseen...

Ko Samui- Bangkok

En osaa ihan varmaksi sanoa, olenko nähnyt Thaimaassa enemmän turisteja vai paikallisia ihmisiä :) Toki kohteet, joissa olen pysähtynyt ovat olleet hyvin turistivetoisia, Ko Samui erityisesti, todellinen pakettimatkailijan paratiisi. Majotuin itse Samuilla Chawengin kylässä, mikä oli minulle ihan mieluisa ympäristö. Resortit olivat kauempana, rantaviivalla tottakai, muttei kylästäkään pitkä matka ollut rannalle kävellä. Sateisena maanantaina ajattelin heittäytyä kunnon turistiksi ja lähteä viisituntiselle retkelle saaren nähtävyyksiä katselemaan. Noh olihan se elämys sinänsä! Mutta myös muistutus siitä, miksi yleensä pyrin näitä retkiä välttelemään :D Päivä alkoi Big Buddhalla, jonka esitteessä tituleerattu ”opas” (minibussin kuljettaja) esitteli avaamalla minibussin oven ja toteamalla ”Big Buddha”. Ei sanaakaan siitä, milloin bussille pitäisi tulla takaisin, mikä tämä Big Buddha on, miksi olette tämmöisen rakentaneet..? No, komeahan se oli. Oppaan intensiivinen esitelmöinti jatkui sanoilla ”next stop, temple.” hänen sulkiessa minibussin ovea. Muutaman temppelin ja kivenlohkareen (miehen sukupuolielintä muistuttava kivi, jolle kuului ilmeisesti hihittää) jälkeen vuorossa oli Ko Samui Viewpoint! Sanasta viewpoint tulee usein mieleen jokin vähän korkeampi maastonkohta, josta voit nähdä koko kaupungin, saaren tms. Tämä viewpoint oli noin 7 metriä merenpinnan yläpuolella ja näkymänä oli meri. Tuota… omalta parvekkeeltani Helsingissä on vaikuttavammat näkymät! No, pelasin pallopeliä kännykällä ja seurasin huvittuneena, kun pariskunnat kuvauttivat itseään henkeä salpaavan kauniilla näköalapaikalla. Minibusseja sen kuin valui vain lisää paikalle…

Juttelin autossa sveitsiläisen pariskunnan kanssa ajaessamme Chaweng-kylän läpi ja näytin heille kadun, jossa asuin. ”Me emme ole täällä kylän keskustassa vielä käyneetkään, kun oma hotellimme on tuolla rannalla vähän kauempana. Kannattaako täällä tulla käymään?” Öö.. no jos haluatte nähdä jotain normaalia elämää niin suosittelen! He näyttivät matkan varrella myös oman resorttinsa ja kyllä teki mieli kysyä, että miten hel**tissä saatte täällä kaksi viikkoa kulumaan?! Nuoret ihmiset! Minun ikäiset! No, eipähän se minulle kuulu. Ehkä loma oli heidän honeymooninsa.

Muita mainitsemisen arvoisia retkikohteita olivat mm. apinashow ja vesiputous. Kolme apinaraukkaa köytettyinä puissaan, joista yhdellä oli kunnia näyttää turisteille, kuinka puusta pudotetaan kookospähkinöitä. Ja pakettimatkalaiset hurraa, taputtaa ja hihkuu ilosta salamavalojen välkkyessä… Apua. Retken viimeisen kohteen parasta antia oli kilometrin reippailu vesiputoukselle. Itse vesiputous oli kuraista, ruskeaa vettä virtaava huikea nähtävyys, josta totta puhuen en edes vaivautunut ottamaan valokuvaa.

Paljon näin pakettimatkalaisia tuona päivänä! Vanhemmat pariskunnat, jotka tulevat kerta toisensa jälkeen samaan paikkaan kahden viikon lomalle, ovat kuitenkin jollain tapaa suloisia. Mitäpä sitä eläkepäivinään enää turhaa jännitystä hakemaan, jos nauttii lämpimästä säästä ja toistensa seurasta. Eräs englantilainen pariskunta oli Thaimaassa ties kuinka monetta kertaa, työuransa mies oli tehnyt suomalaisessa Kone- firmassa. Samainen mies totesi, ettei olisi koskaan arvannut minun olevan suomalainen sujuvan englanninkielen vuoksi. Tiedä sitten, pitikö tuo ottaa kohteliaisuutena henkilökohtaista kielitaitoani kohtaan vai kritiikkinä suomalaisten kielitaitoa kohtaan :) 

Lauantaista maanantaihin jaoin taloudellisista syistä huonetta walesilaisen pojan kanssa. Vielä maanantainakaan hän ei ollut oppinut puhumaan minulle ilman vahvaa murrettaan ja tästä johtuen kaiken sanomansa hän sai toistaa noin kolme kertaa. Neuvoin häntä kuvittelemaan minut todella vähä-älyiseksi puolikuuroksi, jolle on puhuttava hitaasti ja selvästi artikuloiden. Ei auttanut. Se englanti oli minulle kuin täysin vieras kieli. Maanantaina walesilaiset vaihtoivat saarta ja minä hostellia. Dormit olivat saarella kiven alla, joten olin yhden yön omassa, halvassa ja hirveässä, huoneessa. Ensimmäinen kerta, kun huoneessa ei ollut edes sänkyä, vain patja lattialla, jonka vieressä minua tervetulleeksi toivottivat kaksi kuollutta torakkaa jalat pystyssä. Vedin torakat vessan pöntöstä (jonne ei olisi tukkeutumisvaaran vuoksi edes vessapaperia saanut laittaa) alas ja nukuin seuraavan yön, uskomatonta mutta totta, mielettömän hyvin!

Tiistaina jätin Ko Samuin kaikkea muuta kuin haikein mielin taakseni ja aloitin 17 tunnin matkustusrupeaman kohti Bangkokia. Kyllä, sen voisi tehdä lentäen tunnissa :)

Krabi- Ko Samui

Ennakkosuunnitelmista poiketen jätin Singaporen vasta torstaina. Odotukset Thaimaan kohdalla eivät olleet hirvittävän korkealla ja ensimmäinen kohde, Krabi, valikoitui täysin lentohintojen perusteella :) Kuten tähänkin saakka, uuteen kohteeseen tutustuminen alkoi Lonely Planetin avaamisella lentokoneessa. Suunnittelu on ollut reissun haastavin osuus ehdottomasti. Tekisi mieli suunnitella tekemisiään vain päivä eteenpäin, mutta mikäli rahaa ei ole kuin roskaa, lentoja on pakko yrittää varailla mahdollisimman ajoissa. Jo muutamaan otteeseen suunnittelu on kuitenkin osoittautunut vääräksi valinnaksi ja ennakkoon maksetun menopaluu-lipun paluu on jäänyt käyttämättä, lennon ajankohtaa muutettu... Siis suunnitella vai ei suunnitella, kuuluu kysymys.

Krabi ei missään nimessä aiheuttanut shokkia Singaporen jälkeen; päinvastoin, yllätti täysin siisteydellään. Filippiinit oli varmaan hyvä paikka aloittaa Aasian koluaminen, sillä karmeampia hostelleja voi olla vaikea löytää. Hostelli Krabilla oli täynnä reppureissaajia, niin kuin lähes kaikki paikat sitten Filippiinien. Viimeiset neljä viikkoa päivittäin olen tavannut niin paljon uusia ihmisiä, että välillä kaipaa tosi kovasti omaa rauhaa. Kun nukkuu kuukauden ajan 6-10 hengen kanssa samassa huoneessa, sitä tulee miettineeksi, että mielenterveyden kannalta ei varmaan olisi ollenkaan huono sijoitus varata välillä pariksi yöksi ihan ikioma huone..Nukkuminen muiden kanssa samassa huoneessa ei niinkään ole ongelma; erinomaiset unenlahjat ovat reissun aikana parantuneet, jos mahdollista, entisestäänkin. En herää öisin, vaikka yhdeksän muuta tyttöä tulee jokainen eri aikaan huoneeseen sytyttäen valoja, pakaten rinkkaa… Sama toistuu tietenkin aamulla. Jokainen on mennyt eri aikaan nukkumaan ja jokainen myös herää eri aikaan. Eilen kerrossängyssä yläpuolella nukkuva australialainen tyttö pahoitteli herättyään, kun oli yöllä pudottanut kaapin lukon sänkyyni ja joutunut etsimään sitä minun peiton kätköistä. ”No eipä mitään, en minä siihen herännyt. Että ihan turhaan paljastit käyneesi minun sängyssä :D .” Lauantaina odotin Krabilla bussia Suratthaniin ja tunnin odottelun jälkeen päätin ihan vaan lepuuttaa hetken silmiä rinkkaan nojaten. En suinkaan herännyt siihen, että kolme kaksikerroksista bussia oli saapunut ihmislasteineen viiden metrin päähän minusta, vaan siihen, kun viereisen penkin tyttö kysyi, haluanko mennä johonkin noista busseista. Saatanpa haluta! Kiitos herätyksestä : )

Muiden kanssa samassa huoneessa asuessa olen kuitenkin huomannut jakavani myös lähes kaiken valveillaoloajan muiden kanssa. Siltä ei oikeastaan vaan voi välttyä. Kun peset aamulla hampaita, rupattelet jonkun kanssa, kun menet seven-eleveniin ostamaan aamupalaa, törmäät muihin reissaajiin ja vaihdat kuulumisia, kun menet takaisin huoneeseen, joku pyytää mukaan torille, sitten lounaalle, illalliselle, kaljalle… Ihmiset vaan vaihtuu ympärillä, ja illalla huomaan viettäneeni koko päivän kymmenen eri ihmisen kanssa. Se on ehdottomasti tosi mukavaa, mutta välillä kaipaan kovasti omaa aikaa. Eilen ajattelin, että nytpä livahdan äkkiä läppäri kainalossa johonkin kapakkaan tekemään reissusuunnitelmia, ennen kuin joku ehtii pyytää minua mihinkään tai ennen kuin huomaan itse pyytäväni jota kuta mukaani. Ehdin istua pöydässä yksin kaikki 15 minuuttia. Tässä yksi syy siihen, miksi blogi on köyhtynyt köyhtymistään :)

Toinen syy on se, että kuusi viikkoa pelkkää englantia käyttäessä, suomenkieliset sanat kerta kaikkiaan meinaa kadota mielestä. Muistan sen ajan, kun olisin voinut kirjoittaa blogia yhtenä iltana opinnäytetyön verran. Nyt odotan kolme päivää sopivaa hetkeä kirjoittaa ja kun se hetki koittaa, en saa mitään itsestäni ulos. Kirjoitan yhden lauseen ja pyyhin sen pois. Kirjoitan lauseen uudelleen eri sanoin ja pyyhin sen kohta pois. Hirveä tunne! :D Tuntuu, että suomenkielen kirjo unohtuu, kun ajattelet kaiket päivät englanniksi, etkä pysty käyttämään kieltä yhtä värikkäästi kuin suomenkieltä (ainakin aikoinaan). Tapasin Krabilla kaksi tyttöä, enkä vain saanut suomenkielisiä sanoja ulos suustani senkään jälkeen, kun he kertoivat olevansa Tampereelta. 

Se siitä selittelystä. Krabilla vietin kaksi yötä, kävin katselemassa postikorttikauniita- saaria ja snorklailemassa. Uiminen on viimeisen viikon ollut vähän hankalaa, sillä (blogi on tähänkin asti toiminut myös sairaskertomuksena niin jatkettakoon samalla linjalla :) ) vasemman jalan isoimman varpaan kynsi on ollut lähes kokonaan irti. Kun yritän potkia vedessä, kynsi lepattaa ja varpaaseen koskee. Kyllästyin siihen ja irroitin koko kynnen toivoen, etten saa siihen mitään tulehdusta. Varpaasta puuttuu kynsi, mutta muuten menee tosi hyvin : )

'

Lauantaina tulin bussilla ja lautalla Ko Samui- saarelle. Niin kiivaasti etsittiin kolmen britin kanssa halpaa hostellia että, sandaalit hajosivat. Sain hyvällä omalla tunnolla käydä iltashoppailuilla :) 

Singapore...

Kuvat kertokoon, millaista elämää viimeiset neljä päivää olen elellyt.

Mitäpä tähän lisäämään.

Pulau Tioman- Singapore

Tioman- saari oli ehdottomasti sitä, mitä kuukauden reissaamisen jälkeen kaipasinkin. Kuinka rentouttavaa olikaan maata kolme päivää riippukeinussa turkoosin veden äärellä ilman minkäänlaista kontaktia ulkomaailmaan! Ilman wifiä, ilman autoja, ilman mopoja, ilman autoteitä... Kolme päivää paljain varpain! Iltaisin auringon laskua rannalla katsellessa tulin monta kertaa miettineeksi, että onhan tämä nyt ihan mieletöntä! Jokaiselle pitäisi jossain elämän vaiheessa suoda mahdollisuus hypätä pois oravanpyörästä ja mennä reppu selässä sinne, minne huvittaa. Lisäksi, kun matkustaa yksin ja tekee kaikki päätökset ja valinnat itse, ei voi huonoina hetkinä olla vihainen kenellekään muulle kuin itselleen. Ja kukapa itseään haluaisi mistään syyttää? :) Kun rinkka hiertää olkapäitä, vaatteet ovat hiestä litimärät ja hyttysen puremat pohkeissa kutiaa (mutta et pysty kumartumaan taakka selässä raapiaksesi niitä), ei voi kuin nauraa ja todeta, että kukaan ei pakottanut minua pakkaamaan reppua ja lähtemään yksin Aasiaan. Ihan oli oma valinta!

Kahdeksan päivää matkustettiin yhdessä Evan kanssa ja sunnuntaina erottiin omille teillemme. Oli mielettömän hauska viikko ja vähän haikeatakin lähteä eri suuntiin, mutta samaan aikaan tuntui ihanalta saada taas omaa aikaa. Tulin Malesiasta sunnuntaina takaisin Singaporeen odottelemaan tiistai-aamun Thaimaan lentoa. Päivän matkustamisen jälkeen ahtauduin rinkkoineni ostoskeskuksen vessaan vaihtamaan vaatteet ja harjaamaan enimmät muurahaiset pois hiuksista (saarella, bungalowissa vietettyinä öinä meno oli sanalla sanoen eläimellinen.) Linnoittauduin Starbucksin sohvalle mango-smoothien kanssa ja olin taas täydellisen sivistyksen parissa :)

KL - Mersing

Tiistain tavoitteena oli kiertää Kuala Lumpurin pakolliset nähtävyydet. Aamulla sain taas muistutuksen siitä, miksi rakastan yksin matkustamista. Kun matkaseura herää, olen itse käynyt jo suihkussa, ulkona aamupalalla, pyykit pesulasta, surffaillut netissä... ja sitten odotan, odotan ja odotan että toinen tekee tämän saman. Mutta toisille aikasin herääminen on yhtä tuskallista kuin minulle pitkään nukkuminen...

Käytiin kuvaamassa kaikki must-rakennukset ja puistot ja hypättiin bussiin ajatuksenamme mennä Central Marketille syömään ja ostamaan feikki-raybanit. Olin koko päivän melko tokkurainen luultavasti ihottumalääkkeistä johtuen ja nukahdin bussiin saman tien. Niin teki pian Evakin ja kun heräsimme, kummallakaan ei ollut aavistustakaan missä olimme tai kauanko olimme bussissa nukkuneet. Kummallakaan ei ollut kännykkää tai kelloa mukana, mutta aurinko näytti olevan jo laskemaan päin :D Tilanne oli kuin kohtaus mistä tahansa hömppä-elokuvasta; kaksi blondia nukkuu bussissa ja herää ostoskeskuksen kohdalla; "Missähän me ollaan? Paljonkohan kello on? On muuten hyvännäkönen ostari tuossa, pitäskö jäädä tässä pois?" Mutta kyllä tuli päikkärit tarpeeseen! Ja ruokaakin saatiin. Sekä rayban-kopiot. Taksikuskien mielenosoitustakin todistettiin.

Keskiviikkona suunnistettiin metrolla bussiterminaaliin, mistä etsittiin bussi Mersingiin. Päivittäin tulee ihmeteltyä sitä, miten hyvin kaikki Malesiassa toimii. Kaikki asiat on organisoitu niin järkevästi ja loogisesti, että jopa Kuala Lumpurin kokoisessa kaupungissa on todella helppo liikkua. Ei merkkiäkään aasialaisen suurkaupungin kaoottisuudesta! Ikäväksemme saimme samaan bussiin kaksi hippi-perhettä, joiden varmasti vapaan kasvatuksen saaneet lapset kiljuivat takapenkillä  kaikki 6 bussissa vietttyä tuntia. Perheiden touhua seuraillessa tulin siihen tulokseen, etten ikinä lähtisi itse reppureissulle viiden lapsen kanssa. En ikinä! Näillä perheillä oli tarkoituksena hypätä Mersingistä Tioman- saarelle vievään lauttaan, kuten meilläkin, mutta lauttoja ei enää keskiviikkona iltapäivällä kulkenut. Mietin vaan mielessäni, että mitä jos tuollaisen lapsikatraan kanssa et löytäisikään majapaikkaa? Näillä perheillä ei ollut mitään varauksia tehtynä yhtään mihinkään. No, ehkä nämä lapset ovat tottuneet yöpymään myös puun alla.

Torstai-aamuna päästään Tioman- saarelle, pois kaupunkien pölystä, hälinästä ja tukahduttavasta kuumuudesta. Nokkosrokostakaan ei ole enää jäljellä kuin haaleita hyttysen pureman näköisiä jälkiä. <3

Melaka- Kuala Lumpur

Visiitti Indonesiaan osoittautui sen verran vaikeasti toteutettavaksi, että päätin jäädä Melakaan kahdeksi yöksi ja ottaa paremmin selvää bussiyhteyksistä ynnä muusta Indonesiassa. Sunnuntai-aamuna herätessäni huomasin kuitenkin olevani aivan täynnä punaisia kutisevia länttejä. Ehkä ennemminkin jopa paiseita. Olin aivan varma, että paiseet olivat jonkun patjassa asuvan eliön aiheuttamia. Hyttysen puremia ne eivät mitenkään voineet olla, koska niitä oli satoja! Asuin kahden hengen huoneessa hollantilaisen tytön kanssa ja odotin innolla hänen heräämistään saadakseni nähdä, oliko minulla kohtalotoveri. Ei ollut kohtalotoveria. Ihan sain yksin näyttää spitaaliselta ja kuunnella ”what a hell happened to you?”- kommentteja. Pahinta oli, ettei minulla tai kenelläkään muulla ollut aavistustakaan, mitä yön aika oli tapahtunut ja mitä iholle pitäisi tehdä.

Ostoskeskuksen rappusilla leviteltiin sitten iholle puoli tuubia kortisonivoidetta huonetoverin avustuksella. Kierreltiin ostoskeskusten kauppoja ja joka kerta peilin ohi kävellessäni hämmästyin, kuinka pahalta voi ihminen näyttää?! Paiseet vaan turposivat ja niitä tuli lisää. Hirveästi ei lohtua tuoneet hollantilaisen kaverin, Evan, toteamukset; "Tanja.. Minusta tuntuu tosi pahalta sinun puolesta. Mutta nyt sinulla on niitä myös otsassa." 

Iltapäivän googlettelun ja skype-puheluiden jälkeen diagnoosiksi alkoi varmistua nokkosrokko. Googlettakaapa kuvahaulla huviksenne "nokkosrokko". Kyllä, siltä minä näytin ja näytän edelleenkin. Yritettiin vielä sunnuntaina löytää antihistamiinia, mutta kaikki apteekit olivat jo kiinni. Maanantai-aamuna leveä hymy huulilla astelin ulos apteekista minigrip-pussi kädessäni, joka toivon mukaan sisälsi antihistamiinia :)

Indonesia sai siis jäädä. Maanantaina juhlittiin Mooncake-festivalia hostellin katolla ja ihailtiin ilotulituksia, tiistaina tultiin Evan kanssa bussilla Kuala Lumpuriin. Koin paremmaksi vaihtoehdoksi pysyä nokkosrokon kanssa edes jonkinasteisen sivistyksen parissa :)