Don Det- Kambodza, Siem Reap

Kolmen päivän aikana saarella kertyi huomattavasti enemmän kohtaamisia eläinten kuin ihmisten kanssa. Lukemattomia kertoja jouduin pysähtymään polkupyörän kanssa polulle edessäni poikittain seisovan härän vuoksi. Yritin heille katsellani viestiä, että ei, se en ole minä joka polkupyörällä koukkaa ojan kautta,vaan sinä siirryt ystävällisesti hieman, jotta mahdun kulkemaan tästä. Polkupyörän sarvella tai omin käsin näitä elikoita joutui aina edestään työntämään jos et halunnut ojassa poiketa. Ja lisää surullisia kana-tarinoita… (pakkohan nämä on jollekin jakaa, etteivät traumat paisu hallitsemattomiksi pään sisällä :D ) Torstai-aamuna joku oli ajanut mopolla tai polkupyörällä kana-emon pienen tipusen päälle ja tipu makasi polulla verissä päin eikä kyennyt enää liikkumaan.  Voi kamala sitä äiti-kanan hätää kun se juoksi muun pesueen kanssa loukkaantuneen tipun ympärillä kirkuen ja siipiään räpytellen. Toivottavasti joku karaistunut maanviljelijä pian päästi tipu-paran kärsimyksestä.

Ihana saari kaiken kaikkiaan; lenkillekin pääsi. Kaksi kokonaista päivää saarella oli kuitenkin ehdottomasti tarpeeksi aktiiviseen elämään tottuneelle; ei minusta vaan ole pidemmän päälle riippukeinussa makaajaksi oli maisema kuinka komea tahansa.

Perjantaina tuli taas makiaa mahan täydeltä bussimatkustamisen muodossa… Päivä sisälsi myös rajan ylityksen Laosista Cambodiaan, joten mukavuusalueen ulkopuolella mentiin kirkkaasti koko päivä. Viisumin hankkiminen rajalta on ihan oma shownsa sisältäen tuntien ja vielä tuntien odottelua sekä epätietoisuutta. Bussimatkan piti kestää "vain" 14 tuntia, mutta puoli kymmeneltä illalla (jolloin bussin piti olla määränpäässä) Siem Reapiin menijät käskettiin ulos bussista odottamaan tunniksi seuraavaa bussia, jolla matkaa taitettaisiin Siem Reapiin vielä kuutisen tuntia. En tiennyt, olisinko itkenyt vai nauranut. Selkä oli hiekkateillä pomppimisesta niin hajalla, että ei semmosta asentoa löytynyt (eikä löydy vieläkään), missä olisi kivutonta olla. Suomessa ei taatusti olisi sallittua edes eläimiä kuljettaa noilla teillä. Mutta niin vain vaihtui maa ja ennen auringonnousua (kello kolme aamulla) oltiin perillä Siem Reapissa. 

Aamulla olin toki väsynyt, mutta kun kiipesin rappusia hostellin neljänteen kerrokseen joutuen hengähtämään jokaisella tasanteella, tulin siihen tulokseen, ettei tämä pelkkää väsymystä nyt ole. Aamupäivällä vaihdoin hostellia ja käytännössä koko loppupäivän makasinkin sängyssä. Eikä paljon lupaavammin alkanut seuraavakaan aamu; puolenpäivän aikaan (kun normaalisti olisin jo käynyt aamupalalla, vuokrannut polkupyörän, ajanut monta tuntia kaupunkia ympäri ja suunnitellut seuraavan päivän ohjelman) sain viimein kerättyä voimat suihkussa käymiseen ja pukemiseen. Kiinteästä ravinnosta kolmena viimeisenä päivänä ovat uponneet vain ja ainoastaan hedelmät.

No, sängyssä olen sitten googlettanut malarian oireita ja lueskellut mitä kaikkea kaupungissa olisi nähtävää ja tehtävää. Paljon olisi. Eikä Siem Reapissa voi käydä näkemättä Angkor Watia, joten mikäli voimat ei palaudu huomiseen mennessä, niin tuo temppeli pitää sitten käydä vaikka buranan avulla katsomassa. Turhauttavaahan tämä on. Maata yksin huoneessa. Ihmiskontaktien toivossa menin hetkeksi istumaan hostellin aulaan, mutta vaakatasoon oli päästävä kahden minuutin jälkeen...

Näe ja koe Kambodza :)